Skitsofrenia

Skitsofrenia (vanh. jakomielitauti) on yleensä nuorella aikuisiällä alkava monimuotoinen psykoosisairaus. Se on psykoosisairauksista yleisin. Väestötasolla skitsofrenian esiintyvyys on maailmassa noin 0,4 %, mutta Suomessa ja useissa muissa länsimaissa noin 1 %. Suomessa on siten noin 50 000 skitsofreniaa sairastavaa henkilöä eli "skitsofreenikkoa".
Skitsofrenia voidaan diagnosoida ihmisille hyvinkin erilaisin oirein. Keskeisiä oireita ovat todellisuudentajun heikkeneminen eli psykoottisuus, joka johtuu aistiharhoista ja harhaluuloista, jaksamattomuus, ajattelutoimintojen häiriintyminen ja tunteiden latistuminen. Psykiatri Yrjö Alasen määritelmän mukaan skitsofrenia on "tavallisesti nuoruudessa tai nuorella aikuisiällä alkava mielisairaus, jolle on tunnusomaista persoonallisuuden toimintojen eheän kokonaisuuden osittainen hajautuminen, kehityksellinen taantuminen, ja taipumus vetäytyä pois suhteista toisiin ihmisiin, subjektiiviseen sisäiseen miellemaailmaan, jota aistinharhat tai harhaluulot enemmän tai vähemmän sävyttävät."
Skitsofreniaan sairastuminen ei tarkoita, että henkilö olisi loppuikänsä psykoottisessa tilassa kuten sairauden puhkeamishetkellä, sillä skitsofrenialla on useita sairaudenkulkuja. Joillain on vain yksi psykoosijakso, joka on johtanut sairauden diagnoosiin, joillain on oireettomien ja psykoottisten jaksojen vuorottelua ja osalla jatkuvaa psykoottisuutta. Skitsofrenia on merkittävä työkyvyttömyyden aiheuttaja. Skitsofreniaan ei ole parannuskeinoa, mutta sen oireita voidaan hallita tuella, terapialla ja lääkkeillä.
Skitsofrenia on perinnöllinen sairaus, mutta sen puhkeamiseen vaikuttaa ympäristö. Geeniperimä tai keskushermoston varhaiskehityksen häiriö luovat sairastumisalttiuden, ja sisäiset tai ulkoiset stressitekijät, kuten stressi, elämänkriisi, trauma tai päihteiden käyttö, laukaisevat sairastumisen. Viime aikoina on saatu viitteitä siitä, että skitsofreniaan liittyy aivojen tulehdustila.
Toisin kuin monia muita ihmisillä esiintyviä psyykkisiä sairauksia, eläimillä ei ole havaittu skitsofreniaa vastaavaa tilaa. Siksi skitsofrenian arvellaan liittyvän ihmiskunnan kielelliseen kehitykseen ja eri aivoalueiden erikoistumiseen.
Esihistoriallisissa yhteiskunnissa ainakin osa skitsofreenikoista saattoi päätyä shamaaneiksi tai muuten pyhiksi ihmisiksi, jotka saivat arvostetun roolin yhteisössä.
Ennen 1800-lukua näkyvästi oireilevia skitsofreenikkoja nimitettiin virallisissa asiakirjoissa mielisairaiksi, kansanomaisemmin taas hulluiksi. Mielisairaudella ei kuitenkaan aiemmin ollut tarkkaa määritelmää, vaan se riippuu aikakaudesta ja kulttuurista. vaan kaikki omana aikanaan poikkeavana pidetty käytös on leimattu mielisairaudeksi. Normaaliuden käsite taas riippuu paljon aikakaudesta ja kulttuurista. Mielisairauden käsite on tyypillisesti kuitenkin aina sisältänyt psykoosisairaudet.
Skitsofrenia eriteltiin omaksi sairaudekseen vuonna 1898, kun saksalainen psykiatri Emil Kraepelin luokitteli mielisairaudet kahteen ryhmään; varhaisdementiaan (skitsofrenia), ja maanis-depressiiviseen psykoosiin (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Varhaisdementialla (dementia praecox) Kraepelin viittasi ennenaikaiseen dementiaan, jollaiseksi Kraepelin hahmotti havaitsemansa sairauden.
Skitsofreniaa kutsuttiin sillä nimellä kunnes sveitsiläinen lääkäri Eugen Bleuler esitti vuonna 1908, että sairaudesta alettaisiin käyttää nimitystä skitsofrenia. Bleurer perusteli ehdotustaan sillä, ettei kyseiseen sairauteen liittynyt dementiaa. Skitsofrenia-termin etymologia on kreikan kielessä: skhizein, σχίζειν 'jakaa' + phrēn, phren- φρήν, φρεν- 'mieli'. Termi suomennettiin jakomielitaudiksi, mutta suomenkielisestä nimestä luovuttiin sen harhaanjohtavuuden vuoksi. Nimen tarkoitus oli kertoa, kuinka mieli oli jakaantunut todellisuuden ja mielikuvitusmaailman välille, mutta ihmiset käsittivät virheellisesti sillä tarkoitettavan persoonan jakaantumista. Persoonan tai sen osien eriytyminen toisistaan kuuluu dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön, eikä skitsofreniaan. 
Yhdysvaltalainen psykiatri Jacob Kasanin erotti skitsofreniasta vuonna 1933 erään sairaudenkulun omaksi diagnoosikseen, jota nimitti skitsoaffektiiviseksi psykoosiksi (nykyisin skitsoaffektiivinen häiriö). Uutta sairausluokkaa hän perusteli sillä, että jaksoittaisilla psykooseissa, joissa on tunteisiin liittyviä oireita, on muuta skitsofreniaa parempi ennuste.
Yhdysvalloissa on käytetty skitsofrenia-käsitettä vasta vuodesta 1952, jolloin julkaistiin ensimmäinen versio valtakunnallisesta mielenterveyden häiriöiden diagnoosi oppaasta "Diagnostic and Statistical Manual: Mental Disorders", jota kutsutaan myös nimellä DSM-I.
Vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen mukaan koko maailmassa skitsofrenian elämänaikainen esiintyvyys on keskimäärin 0,4 %. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan maailmassa on yli 21 miljoonaa skitsofreenikkoa.
Väestötasolla skitsofrenian esiintyvyys on Suomessa noin 1 %, joista suomenkielisillä 1,5 % ja suomenruotsalaisilla 0,7 %. Suomalaisen Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan Suomessa skitsofrenian esiintyvyys on 0,87 %, mutta katokorjattuna 1,0 % (tutkimuksesta pois jäämisestä aiheutunut kato huomioitu hoitoilmoitusrekisterin, eläke- tai erityiskorvattavien lääkkeiden rekisterien diagnoositietoja käyttäen). Ruotsalaisen Lundby-tutkimuksen mukaan skitsofrenian elämänaikainen esiintyvyys eteläruotsalaisessa Lundbyn kunnassa on 0,84 %.
Skitsofrenian esiintyvyys vaihtelee Suomessa alueittain. Suomen yliopistosairaalapiireissä elämänaikainen skitsofrenian esiintyvyys on TYKS:n alueella 0,63 % (95 %:n luottamusväli 0,32–1,22) ja OYS:n alueella 1,84ssa% (95 %:n luottamusväli 1,25–2,71): esiintyvyydeltään pienimmän ja suurimman yliopistosairaalapiirin esiintyvyyden ero on siis noin kolminkertainen.
Skitsofrenia alkaa usein nuorena, miehillä 3–4 vuotta ennen naisia. Miehillä skitsofrenian alkamishuippu on 15–24-vuotiaana ja naisilla 25–34-vuotiaana. Sairaus voi kuitenkin puhjeta jo ennen 10 ikävuotta tai 50 ikävuoden jälkeen. Skitsofrenia on kuitenkin äärimmäisen harvinainen hyvin nuorella iällä ja oireet voidaan helposti sekoittaa autismiin tai Aspergerin oireyhtymään.
Nykykäsityksen mukaan skitsofrenian tausta on monitekijäinen eli sen puhkeamiseen vaikuttavat sekä useat alttiusgeenit että ympäristötekijät. Perintötekijöiden arvellaan muodostavan jopa 80 prosenttia sairastumisalttiudesta. Suomalaisessa väestöpohjaisessa kaksostutkimuksessa sairastumisalttiudesta 83 % (95 %:n luottamusväli 76–90 %) johtui perinnöllisistä tekijöistä ja 17 % henkilöiden välisistä tekijöistä, jotka eivät olleet perheenjäsenille yhteisiä.
Skitsofreniaan sairastuminen on useiden tekijöiden summa. Sairastumista kuvataan stressi-alttiusmallin eli stressi-haavoittuvuusmallin avulla. Ihmiset, joilla on tietynlaisia ominaisuuksia (haavoittuvuus), kuten altistava geeniperimä tai varhainen keskushermoston kehityksen häiriö, on taipumus reagoida ympäristötekijöihin (stressitekijät), kuten stressiin, elämänkriisiin, traumaan tai päihteisiin oireilemalla skitsofreenisesti. Mallin mukaan haavoittuvuustekijöitä pidetään yksilön pysyvänä ominaisuutena.
Skitsofreniaa on pitkään pidetty aivojen dopamiiniin liittyvänä sairautena. Dopamiiniteorian mukaan keskushermoston välittäjäaine dopamiinin liiallinen aktiivisuus aiheuttaa harhaluuloja, aistiharhoja ja ajatushäiriöitä, kun taas sen passiivisuus johtaa tiedonkäsittelyn häiriöihin ja tunteiden latistumiseen. Myös nykyinen lääkitys perustuu tähän teoriaan.
1980-luvulla esitetyn glutamaattiteorian mukaan kyse on sen sijaan välittäjäaine glutamaatista. Tutkimustulokset ovat olleet vaihtelevia. Oireet saattavat itse asiassa kummuta useiden keskushermoston välittäjäaineiden toimintahäiriöiden yhdistelmistä, mikä selittää oireiden yksilöllisyyden.
Altistavien ympäristötekijöiden vastakohdat suojaavat skitsofreniaan sairastumiselta.
80 prosentilla skitsofreenikoista on todettu traumataustaa. Trauma voi johtua esimerkiksi lapsen kaltoinkohtelukokemuksesta (mm. väkivalta, hyväksikäyttö ja laiminlyönti), onnettomuuteen tai rikoksen uhriksi joutumisesta tai sen todistamisesta. Trauman kokeneet lapset sairastuvat skitsofreniaan keskimäärin kolme kertaa muita todennäköisemmin (3 %:n todennäköisyys). Trauman vaikeus lisää todennäköisyyttä. Lapsena vakavista ja useista eri traumoista kärsineillä todennäköisyys sairastua psykoosisairauksiin, joista skitsofrenia on yleisin, on 50-kertainen (Suomessa psykoosisairausriski keskimäärin 3,5 % = vaikeasti traumatisoituneilla 175 %:n todennäköisyys). Traumaattiset kokemukset vaikuttavat psykoottisten oireiden sisältöön. Psykoosioireet, kuten aistiharhat ovat tällöin usein traumakokemusten ja trauman aikaisten aistimusten takaumia, eivätkä mielen merkityksettömiä tuotteita.
Lapsena kiusatuiksi joutuneilla on keskimäärin kaksinkertainen (2 %:n) todennäköisyys sairastua skitsofreniaan. Vaikutusta on kiusaamisen vakavuudella ja kestolla..
Sodassa traumatisoituneet diagnosoidaan selvästi muita todennäköisemmin skitsofreenikoiksi. Toisaalta osalla heistä psykoosiharhat saattavat johtua myös dissosiaatiohäiriöstä. Pakolaisina vieraaseen maahan muuttaneilla on kolminkertainen riski sairastua skitsofreniaan ja muihin psykoosisairauksiin ja muilla maahanmuuttajilla kaksinkertainen. Saharan eteläpuolisesta Afrikasta Ruotsiin tulleilla maahanmuuttajilla psykoosisairausriski oli sama kuin pakolaisilla.
Skitsofreniaan sairastuvat nuoret ovat usein tavallista herkempiä ihmissuhteissaan. Perheen antaman tuen puute, yksinäisyys, tylsyys, elämän kaoottisuus, puutteelliset taidot suoriutua arjesta, hylätyksi tulemisen kokemus, rankat lapsuuskokemukset ja ankara stressi lisäävät sairastumistodennäköisyyttä.
Stressi voi liittyä kuormittavaan elämäntilanteeseen tai yksittäisiin tapahtumiin. Stressiä aiheuttavat esimerkiksi työpaikan vaihto, muutto, armeijaan meno, ihmissuhdeasiat, sairaudet tai läheisen menetys. Sitä voivat aiheuttaa myös häpeän ja pelon tunteet, jotka saattavat liittyä nuoruuden muutoksiin, kuten kotoa irtaantumiseen, seurusteluun, ammatin valintaan ja opiskelun aloittamiseen. Kun stressi ylittää sopeutumiskyvyn, ihminen sairastuu mieleltään. Myös yksinäisyys saattaa aiheuttaa kehon jatkuvan stressitilan sekä huonomman vastustuskyvyn ja enemmän tulehduksia. Mikrogliojen eli aivojen vastustuskyvystä huolehtivien solujen ylläpitämä tulehdus on mahdollisesti osasyy skitsofreniaoireisiin, ja paheneva tulehdus pahentaa oireita.
Suomalaistutkimuksen mukaan geneettinen alttius saattaa tehdä lapsesta herkemmän perheympäristössä ilmeneville ristiriidoille. Adoptiolapsilla, joilla oli vain pieni geneettinen riski, perheilmapiirillä ei ollut vaikutusta sairastumisriskiin. Jos adoptiolapsen biologisella vanhemmalla oli skitsofreniakirjon sairaus, mutta adoptioperheen tunneilmapiiri oli lämmin, suhteita lapsiin ei leimannut kriittisyys eikä sukupolvien välillä ollut ongelmia, lapsen riski sairastua skitsofreniaryhmän häiriöihin oli 5,8 % (kun keskimääräinen riski skitsofreniaa sairastavan lapsella on 10 %). Jos perheessä esiintyi kyseisiä ongelmia, todennäköisyys nousi 36,8 prosenttiin.
Vuonna 2015 ilmestyneen tutkimuksen mukaan tupakoinnin epäillään aiheuttavan skitsofreniaa, sillä 57 % skitsofreniaan sairastuneista oli tupakoinut ennen sairastumistaan. Päivittäin tupakoivat ihmiset sairastuvat skitsofreniaan kaksi kertaa tupakoimattomia todennäköisemmin (2%:n todennäköisyys) ja ennen sairastumistaan tupakoineet skitsofreenikot myös sairastuvat keskimäärin vuotta muita skitsofreenikkoja aiemmin. Tupakointi aiheuttaa pysyviä muutoksia aivojen signaalinvälitysketjuissa. Tutkimus ei vielä kerro onko kyse kuitenkin siitä, että tupakka vain varhaistaa skitsofrenian puhkeamista. Jos tupakointi aiheuttaa uusia skitsofreniatapauksia, tupakoinnin määrän kuuluisi näkyä myös skitsofrenian yleisyydessä. Nikotiini korjaa väliaikaisesti skitsofreenikoiden äänisignaalien käsittelyn häiriöitä, joten tupakointi voi johtua myös oireiden itselääkinnästä. 75% skitsofreenikoista polttaa ja suurin osa runsaasti (väh. 25 savuketta/vrk). Kolmas useissa tutkimuksissa osoitettu tekijä on, että samat geenitekijät altistavat sekä skitsofrenialle että nikotiiniriippuvuudelle. Syynä skitsofrenian ja tupakoinnin yhteyteen saattavat olla kaikki kolme mekanismia.
Kannabiksen ja skitsofrenian yhteydestä on ristiriitaista tutkimustietoa. Sekä skitsofreniaan sairastuvat että sitä ennestään sairastavat ihmiset käyttävät muuta väestöä useammin kannabista ja amfetamiinia. Kannabiksen käyttäjät sairastuvat skitsofreniaan noin kaksi kertaa todennäköisemmin kuin muut eli heillä on sama 2% todennäköisyys sairastua kuin tupakoitsijoilla. Toisaalta kannabiksenpolttajat voivat olla tupakoitsijoita, eli lisätä kannabista tupakkaan, tai tupakoida muita tyypillisemmin. Ruotsalaisessa varusmiestutkimuksessa vuodelta 2002 kannabiksen käyttö lisäsi 27 vuoden aikavälillä miesten sairastumisriskiä, joka oli yhteydessä myös käytetyn päihteen määrään. Tutkimuksessa arveltiin, että kannabiksen käyttö skitsofreniaoireiden lievittäjänä ei selitä yhteyttä. Skitsofrenia ei kuitenkaan ole yleistynyt maissa, joissa kannabiksen käyttö on vuosikymmenessä kasvanut. Brittitutkimus vuodelta 2014 tukee olettamusta, että samat geenit lisäävät sekä sairastumisalttiutta että todennäköisyyttä käyttää kannabista. On saatu myös tuloksia, että kannabis itsessään ei aiheuta, vaan ainoastaan aikaistaa skitsofrenian puhkeamista.
Alkoholiriippuvaisilla on kolme kertaa muita todennäköisemmin skitsofrenia, mutta yhteys johtunee skitsofreenikkojen suuremmasta riskistä alkoholisoitua. Sama geenimuunnos lisää alttiutta sekä skitsofrenialle että alkoholismille.
Erään tutkimuksen mukaan viiden kahvikupillisen juonti yhdistettynä stressiin lisää todennäköisyyttä kuvitella olemattomia ääniä. Kofeiinilla ei kuitenkaan ole koskaan epäilty olevan yhteyttä skitsofreniaan, koska se koetaan turvalliseksi päihteeksi, joten asiaa ei ole tutkittu.
D-vitamiinin puutos saattaa altistaa skitsofrenialle. Skitsofrenia on kaksi kertaa yleisempää D-vitamiinin puutteesta kärsivillä, kuin niillä, jotka saavat sitä tarpeeksi. 65% skitsofreenikoista kärsii D-vitamiinin puutteesta. Skitsofrenia on pitkään tiedetty yleisemmäksi talvella ja keväällä syntyneillä ihmisillä, sekä kylmissä ja vähäaurinkoisissa maissa verrattuna etelään. Toisaalta on myös mahdollista, että sairastuminen vähentää ulkoilua ja siten D-vitamiinin saantia. Myös psykoosilääkkeet saattavat häiritä D-vitamiinin muodostumista iholla. D-vitamiinipuutoksella on todettu yhteys myös esimerkiksi masennukseen ja diabetekseen.
Toxoplasma gondii -loisen vasta-aineiden on todettu lisäävän riskiä sairastua skitsofreniaan. Loisen voi saada kissan ulosteiden tai huonosti kypsennetyn lihan kautta.
Perintötekijöiden vaikutuksesta jotkut ovat muita alttiimpia ja haavoittuvampia sairastumaan elämän stressi- ja kriisitilanteissa. Tutkijat ovat pitkään tienneet, että skitsofreniaa esiintyy tietyissä suvuissa. Kuitenkin 60 % skitsofreniaa sairastavista on suvuista, joissa ei tunneta muita skitsofreniaa sairastavia. Sairastuminen ei johdu pelkästä geeniperimästä, sillä vaikka henkilön identtisellä kaksosella olisi skitsofrenia, on hänen oma sairastumisriskinsä vain 50 prosenttia.
Perinnöllinen alttius vaikuttaa siten, että skitsofreniaa sairastavan henkilön lapsella on 10 prosentin todennäköisyys sairastua skitsofreniaan ja sisarella 9 prosentin todennäköisyys. Kun molemmat vanhemmat sairastavat skitsofreniaa, lapsen todennäköisyys sairastua on 46 %. Jos toisen asteen sukulaisella (sedällä, enolla, tädillä tai isovanhemmalla) on skitsofrenia, on henkilön sairastumisriski 3 %.
Skitsofrenian periytymiseen liittyviä havaintoja ovat, että skitsofreenikot hankkivat lapsia vähemmän kuin muu väestö, joten skitsofrenialle altistavat geenit eivät periydy tehokkaasti, mutta sairautta silti esiintyy sukupolvesta toiseen suunnilleen yhtä paljon. Esiintyvyys laskisi, jos sairaus periytyisi yksinkertaisesti. Natsit murhasivat lähestulkoon kaikki skitsofreniaa sairastavat ihmiset natsi-Saksassa 1939−1945, mutta skitsofrenia ei hävinnyt. Nämä seikat todistavat, että skitsofrenia ei liity vain yhteen geeniin tai pieneen joukkoon geenejä, ja että periytyminen on monimutkaista.
Laajassa kansainvälisessä skitsofreniatutkimuksessa on tunnistettu yli sata skitsofreniaan liittyvää geenialuetta. Skitsofreniaa aiheuttavat etenkin geenit, jotka ohjaavat aivojen oppimista ja muistia sekä aivosolujen välistä viestintää. Samat geenit johtavat myös tavallista vahvempaan elimistön puolustusjärjestelmään..
Tietyn dna-pätkän häviämä eli deleetio kromosomista 22 altistaa skitsofrenialle ja älyllisille kehityshäiriöille. Noin 1,5 %:lla suomalaisista on muunnos ja erityisen yleinen se on Koillismaassa, missä muunnos on 3−5 %:lla väestöstä. Geenimuutosta kantavilla henkilöillä on todettu olevan kaksinkertainen riski sairastua skitsofreniaan ja nelinkertainen riski älyllisen kehityksen häiriöihin ja lievempiin oppimisvaikeuksiin.
Glutamaatin tuotantoa säätelevän GRM3-geenin harvinainen muunnos kaksin- ja kolminkertaistaa riskin sekä skitsofreniaan, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, että alkoholiriippuvuuteen. ERBB4-geenin yleinen vaihtelu taas lisää sekä alttiutta sairastua skitsofreniaan että kasvattaa nikotiiniriippuvuuden riskiä 40 prosentilla. Se koodaa proteiinia, joka toimii keskushermoston välittäjäaineiden reseptorina. Skitsofreniaa aiheuttavilla geeneillä on havaittu vaikutusta myös elimistön tavallista vahvempaan puolustusjärjestelmään..
Häviämä kromosomista 17 kasvattaa riskin sairastua skitsofreniaan tai autismiin 13-kertaiseksi. Tutkijat arvelevat mutaation liittyvän myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
SETD1A-geenin muunnos kasvattaa skitsofreniariskin 35-kertaiseksi. Mutaatio aiheuttaa poikkeuksetta psykiatrisen tai neuropsykiatrisen häiriön, mutta se on harvinainen ja vain joka tuhannella skitsofreenikolla on muunnos.
DISC-1-geenin muunnos lisää skitsofrenian, vakavan masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön riskiä. Geenin koodaama proteiini osallistuu keskushermoston kehitykseen sikiökaudelta varhaiseen aikuisuuteen ja on terveilläkin ihmisillä yhteydessä mielihyvän puutteeseen.
C4-geeni nostaa sairastumisriskin 30-kertaiseksi. Geeni säätelee muun muassa hermosolujen risteyskohtien eli synapsien poistumista. Liitoskohtia vähentyy tavallisesti pitkin lapsuutta ja varhaisaikuisuutta, mutta niiden liiallinen poistuminen johtaa mahdollisesti skitsofrenian puhkeamiseen.
Äidin raskauden keskikolmanneksen aikana sairastettu tartuntatauti lisää jonkin verran riskiä lapsen skitsofreniaan, samoin puolustusjärjestelmän sairaudet. Skitsofrenia saattaa johtua niiden aiheuttamasta tulehduksesta. Jos tulehduksesta kertova CRP-pitoisuus oli yli 10 mg/l, todennäköisyys sairastua skitsofreniaan oli lähes 60 prosenttia muita suurempi (1,6 % todennäköisyys). Synnytyksen aikaiset komplikaatiot on myös yhdistetty esiintyvyyteen. Synnytyksessä hapenpuutteesta kärsineillä on 4,4-kertainen riski sairastua skitsofreniaan.
Osa skitsofreniaa ennakoivista tekijöistä vaikuttaa mahdollisesti sekä perimän ja varhaiskehityksen, että osittain ympäristöstönkin kautta. Tällaisia tekijöitä ovat syntyminen ei-toivotusta raskaudesta, vanhempien psykoosisairaudet, lapsuuden aikaisten motoristen taitojen hidas kehitys, ja persoonallisuuden piirteet kuten ahdistusherkkyys, taipumus vetäytyä ihmissuhteista, oppimisvaikeudet ja luovuus.
Skitsofrenian oireet ovat monimuotoisia ja yksilöllisiä, ei ole vain yhdenlaista skitsofreniaa.
Oireet voidaan jakaa sairauden kulun mukaan ennakko-oireisiin, psykoosin akuuttivaiheen oireisiin ja jälkioireisiin.
Tyypiltään ne voidaan jakaa
"Positiivinen" oire tarkoittaa oiretta, joka on terveeseen mieleen nähden ylimääräinen, ja "negatiivinen" oire taas ilmenee puutteena suhteessa terveyteen.
Skitsofreniaa sairastava henkilö eli "skitsofreenikko" voi kärsiä harhaluuloista (usein eriskummallisia tai vainoavia) ja aistiharhoista (erityisesti kuuloharhoista). Skitsofrenia aiheuttaa toimintakyvyn alenemista aikaisemmalta toimintakyvyn tasolta, vaikeuksia menestyä työnteossa ja sosiaalisissa suhteissa, ja sairaudelle on tyypillistä sosiaalisista suhteista vetäytyminen ja haluttomuus pitää yhteyttä muihin ihmisiin. Skitsofreenikko voi puhua vähän ja olla juurikaan ilmaisematta tunteitaan. Sosiaalisissa tilanteissa vastavuoroiset tunteet voivat puuttua. Skitsofreenikot ovat usein passiivisia ja istuvat pitkiä aikoja hiljaa itsekseen omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Sairauteen voi sisältyä sekavaa puhetta tai toiminnanohjauksen häiriöitä, joilla tarkoitetaan suunnittelmallisuuden ja alitajuisten rutiinien vaikeutumista.
Ennakko-oireet voivat kestää muutamista päivistä vuosiin, ja niitä voi olla vaikea yhdistää psykoosisairauteen. Potilaat ja heidän perheensä eivät kovin helposti tunnista vähitellen tulevia oireita. He saattavat myös yhdistää poikkeavan ajattelun ja käyttäytymismuutokset päihteiden väärinkäyttöön, stressiin tai muihin asioihin. Tavallisesti potilaissa aluksi havaittavat ennakko-oireet ovat vähemmän dramaattisia muutoksia, kuten tarkkaavaisuuden häiriöitä, sosiaalista vetäytymistä ja ruumiillista kömpelyyttä. Ennakko-oireita ovat esimerkiksi ahdistuneisuus, levottomuus, ärtyneisyys, vihaisuus, masennus, motivaation puute, passiivisuus, mielihyvän puute, itsetuhoiset ajatukset, mielialan heilahtelut, apaattisuus, keskittymiskyvyttömyys, heikentynyt käsitteellinen ajattelu, ajatuksiin vaipuminen, ruokahaluttomuus, univaikeudet, pakkoajatukset ja -toiminnot, puheen outous, havaintovääristymät, vetäytyminen sosiaalisista suhteista, koulunkäynnin tai työnteon heikkeneminen.
Mahdollisimman varhainen oireiden tunnistaminen ja hoitoon pääsy ovat tärkeitä tavoitteita, sillä ne voivat auttaa välttämään psykoosin puhkeamisen ja siten parantaa ennustetta.
Akuuttivaiheessa esiintyy pääasiassa positiivisia oireita, joskus samanaikaisesti myös negatiivisia oireita. Useimmat potilaat ovat tässä vaiheessa sairastaneet jo jonkin aikaa, koska varsinaiset psykoottiset oireet yleensä ilmaantuvat vasta skitsofrenian tautiprosessin jo kestettyä. Psykoosi tarkoittaa, että henkilön on vaikea tai mahdoton erottaa sitä mikä on totta ja mikä ei, toisin sanoen todellisuudentajun hämärtymistä. Psykoosi koostuu harhaluuloista, sellaisista aistiharhoista, joita ei ymmärretä harhoiksi tai kummastakin Psykoosin lisäksi akuuttivaiheessa saattaa olla ajatushäiriöitä.
Kuuloharhat ovat yleisimpiä skitsofreniassa esiintyvistä aistiharhoista. Skitsofreenikoista jopa 60−80 % kuulee ääniä, ääniä kuulevien osuuden ollessa terveillä vain 10–15 prosenttia. Äänet voivat kommentoida henkilön tekemisiä tai ajatuksia, toistaa hänen ajatuksiaan, tai olla enemmän kuiskauksia tai suhahduksia, joissa sanoista ei saa selvää. Niiden kanssa voi myös keskustella. Sävyltään ne voivat olla syyttäviä, loukkaavia, kielteisiä, aggressiivisia, vihamielisiä, väkivaltaisia, kiduttavia, neuvovia, komentelevia, leikkisiä, kannustavia, sarkastisia, viihdyttäviä, seksuaalisia, hyväntahtoisia, lohduttavia tai humoristisia, jolloin henkilö voi naurahtaa niille jopa ääneen. Kulttuuri vaikuttaa kuuloharhojen sisältöön; erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa skitsofreenikot kokivat kuuloharhansa pelkästään piinaavina, Intiassa ja Ghanassa usein positiivisina. Ghanassa yli puolet uskoi äänten kuuluvan jumalalle ja ne käsittelivät uskonnollisia asioita. Intiassa äänet miellettiin todennäköisemmin vanhemmiksi sukulaisiksi tai esivanhemmiksi. Äänet komensivat tekemään kotitöitä tai käsittelivät seksuaalisia asioita.
Aistihavainnot ovat yleensä muuttuneet myös muilla tavoin: värit tai äänet saattavat tuntua esimerkiksi epätavallisen voimakkailta.
Harhaluulot ovat perusteettomia uskomuksia. Henkilö saattaa tuntea, että muut tietävät tai jakavat hänen intiimeimmät ajatuksensa, tunteensa ja toimintonsa. Hän saattaa selittää tunnettaan ajattelemalla, että on olemassa luonnollisia tai yliluonnollisia voimia, jotka vaikuttavat erikoisella tavalla hänen ajatuksiinsa ja toimintoihinsa. Yleisimpiä harhaluuloja ovat vainoharhaiset luulot, eli useimmiten pelot vainotuksi tai vakoilluksi tulemisesta. Vainoamisharhaan voi sisältyä kuvitelma, että henkilön puhelinta salakuunnellaan tai että hänen asunnossaan on valvontakameroita tai kuuntelulaitteita, joilla häntä tarkkaillaan.
Suhteuttamisharhan kokeminen, eli merkityselämys tarkoittaa, että henkilö uskoo virheellisesti, että tavallisilla asioilla on häneen itseensä liittyvä merkitys. Hän voi vaikkapa luulla lehtikirjoituksien, nettifoorumien tai tv-ohjelmien käsittelevän häntä, tai että niiden kautta lähetetään hänelle viestejä. Tällöin puheesta voi joskus tulla muille käsittämätöntä. Henkilö voi kokea olevansa kaikkien tapahtumien keskipiste.
Ajatushäiriöillä tarkoitetaan kyvyttömyyttä ajatella ja puhua loogisesti ja järjestelmällisesti. Ajattelun ja puheen rakenteessa voi olla häiriöitä; esimerkiksi vaikeutta yhdistää mielleyhtymiä toisiinsa tai puhe voi olla hyvin epäloogista, tai täysin sekavaa. Joskus taas puhe voi takertua yksityiskohtiin ja olla sisällöltään köyhää, väsyttävää, tai samaa asiaa toistavaa. Potilaan ajatuksenkulussa saattaa olla taukoja ja ylimääräisiä seikkoja voi tunkeutua ajatusten väliin, jolloin sairastunut voi erehtyä luulemaan, että jokin ulkopuolinen tekijä ottaa ajatuksia pois mielestä. Tajunnantaso ja älykkyys tavallisesti säilyvät, tosin vajauksia tiedon käsittelyssä, kuten muistissa saattaa ajan kuluessa kehittyä.
Skitsofreniassa ilmenee etenkin nukahtamisen vaikeutta ja yöllistä heräilyä. Myös syvä uni on vähentynyt. Unen heikentyminen vähentää vireyttä ja keskittymiskykyä ja siten merkittävästi vaikeuttaa muita oireita.
Skitsofrenian tavanomaisia piirteitä kootusti:
Jälkioireistoa hallitsevat negatiiviset oireet. Toisaalta skitsofrenian hoidossa käytetyt neuroleptit aiheuttavat myös itsessään muistin ja ajatustoimintojen häiriöitä, tunteiden latistumista, mielenkiinnon ja tahdonvoiman katoamista ja passiivisuutta sekä kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää.
Skitsofrenia-diagnoosi edellyttää tiettyjen kriteerien täyttymistä, jotka on selvitetty ICD-10-tautiluokituksessa. Olennaista on, että oireet ovat ympäristöstä riippumattomia ja pitkäkestoisia. Skitsofrenia voidaan diagnosoida ihmisille hyvinkin erilaisin oirein. Skitsofrenia voidaankin hahmottaa pikemmin oireyhtymänä kuin yhtenäisenä sairautena.
Skitsofrenian luokka ICD-10-tautiluokituksessa on F20.
Skitsofrenia luokitellaan seuraaviin päätyyppeihin F20.0–F20.3:
ja niiden diagnoosi edellyttää seuraavat yleiset kriteerit:
Vähintään yksi seuraavista oireyhtymistä tai oireista ilmenee suurimman osan aikaa (tai jonkin aikaa useimpien päivien aikana) vähintään yhden kuukauden kestäneen psykoottisen sairausjakson aikana:
Vaihtoehtoisesti vähintään kaksi seuraavista oireyhtymistä tai oireista ilmenee suurimman osan aikaa (tai jonkin aikaa useimpien päivien aikana) vähintään yhden kuukauden kestäneen psykoottisen sairausjakson aikana:
On varmistettava, etteivät oireet johdu masentuneisuudesta eivätkä psykoosilääkkeistä