Irakin–Iranin sota

Irakin–Iranin sota käytiin 22. syyskuuta 1980 – 20. elokuuta 1988. Irakin johtaja Saddam Hussein aloitti sodan Irania vastaan, koska hän halusi vallata vallankumouksen heikentämältä Iranilta Khūzestānin öljykenttiä ja Shatt al-Arabin vesiväylän.
Kun Irak hyökkäsi vuonna 1980, se menestyi hyvin, mutta kahden vuoden kuluessa Iran pääsi niskan päälle. Sota pitkittyi vuosia kestäneeksi asemasodaksi, joka rasitti molempien maiden taloutta. Iranin johtaja Khomeini halusi kostaa sodan aloittamisen. Iranille oli tyypillistä jalkaväkeä käyttävä sodankäyntitapa, kun taas Irakilla puolestaan oli enemmän käytössään raskasta kalustoa. Voimasuhteet olivat suunnilleen tasapuoliset sotakoneistojen erilaisuudesta huolimatta. Iranille sota oli uskonnollinen marttyyrien sota.
Sodassa käytiin ensimmäisen maailmansodan tapaan suuria maataisteluita jalkaväkijoukkojen välillä. Irak käytti ajoittain kemiallisia aseita ja Iran lapsisotilaita ihmisaaltohyökkäyksissään. Varsinkin heikommin aseistautuneen Iranin miestappiot olivat valtavat. Koska Irak oli pitkään alakynnessä taistelurintamalla, se koetti etsiä vastustajastaan heikkoa kohtaa. Niinpä se alkoi hyökätä vastustajansa kaupunkien ja tankkereiden kimppuun. Iran kosti tämän, ja pian oli käynnissä kaupunkien sota ja tankkerisota. Molemmat osapuolet upottivat toistensa alueelle purjehtivia ulkomaisia tankkereita. Tämän vuoksi Yhdysvallat alkoi suojella Kuwaitiin matkanneita tankkereita, mikä johti joihinkin yhteenottoihin Yhdysvaltain ja Iranin välillä. Sota loppui, kun Irak alkoi taas menestyä ja Iran oli heikentynyt. Irak ajautui sodan takia valtaviin velkoihin.
Iranissa sotaa kutsutaan nimellä pakotettu sota (جنگ تحمیلی, jang-e-tahmīlī) tai pyhä puolustus (دفاع مقدس, defā'-e-moqqaddas).
Irakissa nimellä Saddāmin qādisiyyah (قادسيّة صدّام, qādisiyyat saddām), mikä viittaa historialliseen Qādisiyyahin taisteluun.
Irak oli pitkään havitellut itselleen persialaisen Iranin arabien asuttamaa Khūzestānin provinssia. Khūzestānin olivat ottomaanit sen mielestä anastaneet Iranille. Niinpä 1960-luvulla Irak alkoi tukea Khūzestānissa itsenäisyysliikettä. Iran lietsoi Pohjois-Irakin kurdien kapinaliikkeitä antaen niille aseista vuonna 1974, jolloin oli suuri kurdikapina. 
Irakilla ja Iranilla oli myös kiistaa Shatt al-Arabin vesiväylän käytöstä. Ensimmäinen tätä koskeva sopimus oli tehty jo 1800-luvun puolivälissä, mutta sitä oli muutettu Irakille epäedulliseen suuntaan 1900-luvun alussa. Vuonna 1971 Iran valtasi erään kiistellyn alueen saaren.
Iranin ja Irakin välit huononivat 1960-luvun lopussa baath-puolueen noustua valtaan Irakissa. 1970-luvulla sekä Irak ja Iran modernisoivat armeijaansa varustelukilvassa. Šaahin Iran osti aseita muun muassa Yhdysvalloista, Irak Neuvostoliitosta.
Irakin–Iranin sodan yksi perimmäinen syy oli se, että maat riitelivät pitkään Shatt al-Arabin vesiväylän omistuksesta. Maat jakoivat sen kahtia vuoden 1975 sopimuksella. Iranissa tapahtui vuonna 1979 Iranin vallankumous, joka muutti maan šiialaisten uskonoppineiden johtamaksi islamilaiseksi tasavallaksi. Iranin johtaja ajatolla Khomeini halusi, että hänen mielestään sorretut šiialaiset nousisivat kapinaan arabimaissa. Khomeinin mielestä baath-puolueen johtama maallisesti hallittu Irak oli paha ja epäpyhä. Iran tukikin irakilaisten šiialaisten vastarintaliikettä, joka alkoi tehdä attentaatteja Irakin johtoa vastaan. Samoihin aikoihin Saddam Hussein kaappasi vallan Irakissa. Saddam pelkäsi šiiakapinaa tukevaa Khomeinia ja halusi syöstä tämän pois vallasta. Saddam halusi myös kumota heti tilaisuuden tullen Shatt al-Arabin vesiväylää koskevan sopimuksen, jota hän piti Irakia nöyryyttävänä, ja nousta lopulta koko arabimaailman johtoon. Saddamin ajatus siitä, että Iran oli vallankumouksen heikentämä, näytti todelta kevään 1980 pienissä rajataisteluissa. Hän halusi antaa Iranille opetuksen valtaamalla koko Shatt al Arabin ja Khūzestānin öljykenttiä. Saddam uskoi Khūzestānin arabien nousevan kapinaan Irania vastaan. Saddam ei kuitenkaan halunnut antaa armeijansa hyökätä Teheraniin asti, mutta uskoi sodan kaatavan Iranin hallituksen. Saddamin mielestä Iraniin kannatti hyökätä, kun maa oli islamilaisen vallankumouksen heikentämä; hän uskoi myös vallankumouksen tuhoutuvan ennen pitkää sisältäpäin. Lisäksi hän pyrki laajentamaan sotaa usuttamalla Iranin kansallisia vähemmistöjä nousemaan kapinaan Khomeinin hallintoa vastaan.
Irak epäonnistui yrityksessään lamauttaa Iranin ilmavoimat. Irak aloitti maahyökkäyksensä 22. syyskuuta 1980 etelässä. Irakilaiset etenivät nopeasti muutamana ensimmäisenä sotapäivänä kaikilla rintamilla. Iranin vallankumouskaartien vastarinta oli hajanaista ja heikkoa. Irakilaiset saapuivat lähelle Dezfulia, Ahvazia ja onnistuvat saartamaan Abadanin, mutta eivät tunkeutumaan itse kaupunkiin. Näin Irakin suunnitelma oli osin epäonnistunut. Irakilaiset joukot rikkoivat valtaamillaan alueilla ihmisoikeksia. Iran sai kuitenkin armeijansa koottua ja iranilaisten vastarinta sitkistyi. Irakilaiset juuttuivat ankariin katutaisteluihin eivätkä onnistuneet valtaamaan tavoittelemiaan Iranin kaupunkeja Khuzestanissa. Khorramšahrin satamakaupungista taisteltiin katu kadulta valtavin tuhansien miesten tappioin, ja Irak onnistui valtaamaan sen. Irakilaiset eivät myöskään onnistuneet saamaan Khuzestanin arabeja kapinaan Iranin hallintoa vastaan.
Toukokuussa 1981 iranilaiset valtasivat takaisin Abadanin. ja ylittivät lokakuussa Karun-joen. Iran alkoi olla voitolla marraskuussa 1981, kun iranilaiset alkoivat järjestää suuria ihmisaaltohyökkäyksiä. Iranilaiset nuoret esimerkiksi alkoivat kävellä miinakentille ja konetuliaseiden ammuttaviksi. Iranilaiset etenivät vuoden 1981 lopussa ja keväällä 1982, samaan aikaan, kun tuhansia irakilaisia jäi sotavangeiksi. Tuolloin Irakin öljynvienti oli luhistumassa ja talous vaikeuksissa.
Iranilaiset saivat haltuunsa suurin tappioin Khorramshahrin satamakaupungin toukokuussa vuonna 1982. Keväällä ja kesällä 1982, iranilaiset ajoivat irakilaiset melkein kokonaan pois maaperältään. Vuonna 1982 Khomeini päätti hyökätä kostoksi Irakin maaperälle, vaikka monet maltillisemmat hallituksen jäsenet vastustivatkin sotaa.
Iranilaiset aikoivat hyökätä syvälle Irakiin eristämään pääasiassa maan toiseksi suurin kaupunki Basra muusta Irakista ja Bagdad merestä. Niinpä Iran aloitti valtavan ihmisaaltohyökkäyksen sarjan 13. heinäkuuta 1982, jolloin 
alkoi operaatio Ramadan, johon osallistui 50 000 vakinaisen armeijan joukoista ja noin 50 000 vallankumouskaartilaista.
Tällöin vallankumouskaartin ja Iranin armeija hyökkäys mursi Irakin puolustuslinjan, mutta melko lähelle Basraa edenneet iranilaiset olivat irakilaisten pihdeissä. Irak aloitti vastahyökkäyksen suurin tappioin. Samalla Irakin vahvasti mekanisoitu armeija kuitenkin tuotti iranilaisille valtavat määrät kuolleita ja haavoittuneita. Iranilaisten oli pakko vetäytyä ääriasemistaan takaisin. Iranilaiset eivät onnistuneet hyökkäyksessään muun muassa puutteellisen aseistuksen, joukkojen koulutuksen, taktiikan ja ilmatuen takia. Irakilla oli taistelukentällä muun muassa konekiväärein ja ohjuksin aseistettuja helikoptereita, jotka olivat tehokkaita Iranin jalkaväkeä ja panssareita vastaan. 
Iranin menestys ajoi Irakin puolustuskannalle, ja armeijan taistelumoraali oli huono. Irak oli vuonna 1982 romahduksen partaalla. Länsi alkoi tukea Irakia, koska pelkäsi Iranin vaikutusvallan kasvua. Niinpä Irakin asema koheni jonkin verran, ja vuonna 1984 mennessä sota oli vakiintunut tasapeliin, jossa Iran näytti olevan kuitenkin niskan päällä. Saddam järjesti kovalla kädellä muun muassa upseerien teloituksin armeijan uudelleen. Iran ja Irak ajautuivat asemasotaan, jossa yrittivät näännyttää toisensa. Iran ei saanut Irakin šiioja puolelleen, koska Saddam paransi heidän asemaansa Irakissa, ja Irakin shiiat olivat arabeja, eivät iranilaisia. Irakin puolella taisteli myös muun muassa jordanialaisia ja egyptiläisiä sotilaita.
Iran halusi pitkään kaataa Saddamin ja vallata shiiojen alueella olevia pyhiä kaupunkeja . Niinpä Iran jatkoi ihmisaaltohyökkäyksiä muun muassa Aamunkoitto- ja Kerbala-nimisinä yleensä talvella. Iranin tekemissä ihmisaaltohyökkäyksissä oli mukana kymmeniätuhansia, monesti satojatuhansia usein kouluttamattomia vallankumouskaartilaisia ja kansanarmeijan sotilaita. Ihmisaaltoon osallistuvalla saattoi olla aseenaan vain nuija, koraani tai kiviä. Iranilaiset saattoivat vallata ilman tuliaseita ryhminä irakilaisen panssarin nyrkein ja puukoin. Iranin armeija oli pääosin melko vanhanaikainen, vaikka sillä oli jonkin verran lentokoneita ja panssareita. Iranilla oli pulaa nimenomaan tykistöstä, jota tarvittiin hyökkäyksissä panssareiden ja jalkaväen tukemiseen.
Iranin hyökkäykset kilpistyivät yleensä Irakin tykistön, kranaatinheitinten, panssareiden ja helikoptereiden tulitukseen. Irak alkoi enenevissä määrin käyttää kemiallisia aseita ihmisaaltoja vastaan. Alussa Irak käytti kyynelkaasua, myöhemmin tappavia kaasuja.
Iran menestyi kuitenkin joissain hyökkäyksissään ja valtasi onnistuneesti Faon niemimaan vuoden 1986 alussa ja onnistui torjumaan Irakin vastahyökkäykset vuoteen 1988 asti.
Irak rakensi sodan aikana vahvoja linnoitteita pitkin koko rintamaa, muun muassa Basran ympärille 30 kilometriä pitkän ja 1 800 metriä leveän vesialtaan. Tämän ympärillä oli bunkkereita, miinakenttiä, piikkilankaa sekä tankkien ja tykistön tuliasemia. Suurhyökkäysten lisäksi molemmat tekivät pienempiä häirintähyökkäyksiä vastustajan asemiin. 
Iran ei onnistunut tekemään merkittäviä aluevaltauksia suurhyökkäyksissään. Nämä suurhyökkäykset rasittivat silti maan taloutta ja pitivät Irakissa yllä pelkoa puolustuksen luhistumisesta. Shiiapapiston hallitsemassa Iranissa annettiin ymmärtää että sota oli pyhä ”marttyyrien sota”. Molemmat sodan osapuolet julistivat pitkään nopeaa voittoa. Yleensä molempien maiden uutistoimistot ilmoittivat vihollisten tappiot, mutteivat omia.
Molemmilla sodan osapuolilla oli ulkomaisia tukijoita, jotka myivät sotilaille aseita. Kummassakaan maassa ei ollut merkittävää raskasta teollisuutta, joka olisi kyennyt tuottamaan esimerkiksi panssarivaunuja tai lentokoneita. Irak osti aseita sodan aikana muun muassa Neuvostoliitosta ja Ranskasta. Yhdysvallat alkoi sodan aikana tukea Irakia sen takia, että pelkäsi Iranin vaikutuksen leviämistä. Niin pelkäsivät Persianlahden öljynviejätkin, jotka vuodesta 1981 tukivat Irakia rahallisesti. Iran osti aseita lähinnä Kiinasta. Se kuitenkin osti yhteen aikaan aseita myös Yhdysvalloista, joka tuki enemmän Irania. Tämä aiheutti Iran-Contra-skandaalin. Yhdistynyt kuningaskunta tuki Irakia.
Yllättäen Israel tuki sionismin vihollista Irania, koska piti Irakia pahempana uhkana itselleen. Sodan edetessä Iran pyrki lähentymään Neuvostoliittoa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät sotaan puuttuneet, koska se tasaväkisenä ja jatkuvana heikensi molempia osapuolia ja näin esimerkiksi Yhdysvaltain kannalta katsoen loppujen lopuksi vakautti aluetta. Yhdysvallat ja Israel eivät halunneet kummankaan osapuolen voittavan.
Iran käytti myös 9–16-vuotiaita Basijin lapsisotilaita osin sen takia, että suuri osa maan väestöstä oli lapsia. Lapsia ei ollut taisteluissa siksi, että Iranilla olisi ollut pulaa täysi-ikäisistä miehistä.
Iranin hallinto salli lapsimarttyyrien käytön sodassa. Mullahit kiertelivät eri puolilla Irania kouluissa ja kylissä. ja sotaan värväytymiseen innostavaa uskonnollista propagandaa esitettiin Iranin tiedotusvälineissä. Ajatuksena oli, että pyhässä sodassa kuollut pääsi Koraanin mukaisesti paratiisiin. Eräs vangiksi jäänyt lapsisotilas kertoi, että kylään oli saapunut mullah, joka sanoi, että jokaisesta perheestä oli luovutettava yksi Jumalan soturi. Lapset uskoivat taistelevansa siionisteja, eivät Irakia vastaan, ja että armeija oli matkalla Jerusalemiin. Sotaan menneiden lasten tausta oli usein työväenluokkainen ja he saattoivat joskus karata vanhempien tietämättä sotaan. Eräiden epävirallisten tietojen mukaan noin kymmenvuotiaiden lasten lähettäminen rintamalle lopetettiin, mutta sitten kutsuttiin kokonaisia murrosikäisiä koululuokkia ”vapaaehtoiseen” asepalveluun. 
Iran kiisti useaan otteeseen lapsisotilaiden käytön vastoin kansainvälisiä sopimuksia, mutta silminnäkijähavainnot, valokuvaajat ja Iranin omakin lehdistö kertoo toista, samoin Irakin vangiksi jääneet lapsisotilaat. Myös vuonna 1984 Punaisen ristin kokouksessa Iranin edustajat toisaalta kiistivät lapsisotilaat, toisaalta mainitsivat että lapsia on vaikea estää sotaan osallistumasta.
Lapset ja varhaisnuoret halusivat saamansa koulutuksen jälkeen surmata itsensä taistelukentällä ja päästä näin paratiisiin.
Lapselle saatettiin antaa esimerkiksi kivääri ja 20 patruunaa. Vastoin yleistä luuloa, lapsilla ei ollut kaulassaan muovinauhaan sidottua paratiisin avainta joka kertoman mukaan saattoi olla puuta tai kullattua kartonkia. Lapsisotilailla oli kuitenkin otsallaan punainen panta, joka oli marttyyrin tunnus ja kaulassaan tuntolevy.
Vaikka lapset eivät olleetkaan hyviä sotilaita, heidän avullaan voitiin puhdistaa etenemistie miinoista. Lapset harhauttivat vihollista kohdistamalla huomion itseensä. Lapset myös hämmensivät tarkka-ampujat hetkeksi, jolloin he saattoivat vallata panssarin tai saattoivat tehdä itsemurhahyökkäyksen. Lapset saattoivat estää irakilaisten tankkien etenemisen. Lapset räjäyttivät edetessään tarkoituksella miinat pois surmaten itsensä. Useimmat lapset kuolivat irakilaisten konekiväärituleen. Hyökkäysjärjestys oli tämä: ensin lapset ja nuoret vapaaehtoiset, sitten vallankumouskaartin aallot ja lopuksi vakinainen armeija miehitti vallatun alueen.