Metallimusiikki

Metallimusiikki on raskassointista rockmusiikkia, johon kuuluvat tyypillisinä piirteinä intensiiviset rytmit, sähkökitaran särösoundi ja monesti myös sanoitusten synkät aiheet. Tyylilaji kehittyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa ja Englannissa. Sen juuret ovat blues-rockissa ja psykedeelisessä rockissa. Allmusic-sivuston määritelmän mukaan ”kaikista rock and rollin alalajeista metallimusiikki on äärimmäisin, kun puhutaan äänenvoimakkuudesta, miehisyydestä ja mahtipontisuudesta”. Monissa paikoin maailmaa metallimusiikkia kutsutaan yleisesti nimellä Heavy Metal, joka on musiikkityylinsä suosituin alalaji. Suomessa on myös käytössä lainasana "hevi".
Metallimusiikin syntyhetken ajoittaminen on määrittelykysymys. Ensimmäisinä metallimusiikkia kehittäneinä yhtyeinä, jotka saavuttivat laajaa mainetta, mainitaan usein Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. 1970-luvun puolivälissä Judas Priestin kaltaiset yhtyeet kehittivät tyylilajia eteenpäin hylkäämällä sen blues-juuret. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Motörheadin ja Iron Maidenin kaltaiset yhtyeet lisäsivät tyyliin hyökkäävyyttä ja nopeutta. Vuosikymmenen lopulla metallimusiikki oli saavuttanut maailmanlaajuisen ihailijajoukon, jonka edustajia kutsutaan hevareiksi. 1980-luvun myötä metallimusiikki sai runsaasti suosiota myös Mötley Crüen kaltaisten helppotajuisempaa ja kevyempää metallia soittaneiden yhtyeiden myötä. Käsite heavy metal viittaa ensisijaisesti 1970- ja 1980-lukujen melodisiin metalliyhtyeisiin, silloin kun sitä ei käytetä metallimusiikin synonyyminä.
1980-luvulta lähtien metalli jakaantui lukuisiin eri alatyylilajeihin. Metallican kaltaiset yhtyeet toivat erittäin hyökkäävän thrash metalin valtavirtaan. Underground-piireissä kehittyivät kaikkein äärimmäisimmät tyylit, kuten death metal ja black metal, jotka ovat pysyneet alakulttuuri-ilmiöinä. 1990-luvun puolivälissä metallimusiikin määritelmää laajensivat uudet suositut tyylit, kuten nu metal, joka yhdistää metallimusiikkiin aineksia funkista ja hip hopista, sekä metalcore, joka yhdistää extreme metalia ja hardcore punkia.
Metallimusiikin luontaispiirteisiin kuuluvat äänekkäät särökitarat, ponnekkaat rytmit, tiheät basso- ja rumpuäänet sekä voimakas laulu. Metallimusiikin alalajit keskittyvät vaihtelevasti noihin osatekijöihin, tai muuntavat tai omaksuvat yhden tai useamman niistä piirteistä. Suuntaus on ottanut vaikutteita rockista ja taidemusiikista sekä varhaisissa muodoissaan myös bluesista.
Tyypillinen yhtyekokoonpano sisältää rumpalin, basistin, rytmikitaristin, soolokitaristin ja laulajan, joka usein itsekin soittaa jotain soitinta. Sähköurkuja käytettiin 1970-luvun hevissä. Nykyisin yhtyeet suosivat syntetisaattoreita joissakin metallimusiikin tyylilajeissa, kuten progressiivisessa metallissa, power metalissa ja sinfonisessa metallissa.
Sähkökitara ja sen vahvistimella luoma äänivalli ovat historiallisesti metallimusiikin ominaispiirteitä. Kitarat soitetaan usein säröpedaaleilla voimakkaasti yliohjattujen putkivahvistinten läpi, luomaan paksuja, voimakkaita ja raskaita soundeja. 
1970-luvun alussa jotkut suositut rockyhtyeet, kuten Thin Lizzy, alkoivat suosia kahden kitaristin yhteissoittoa. 1970 luvun lopulla johtavat heavy-yhtyeet, kuten Scorpions, Judas Priest ja Iron Maiden, jatkoivat tätä kaavaa, jossa kaksi tai kolme kitaristia jakavat osuudet rytmi- ja soolokitaroinnin välillä. Metallimusiikin useimmissa tyyleissä keskeinen osa on myös kitarasoololla. Kitaristit käyttävät teknisesti kehittyneitä soittotapoja, kuten sweep-tekniikkaa, etenkin nopeissa kappaleissa. Monissa metallimusiikin alalajeissa korostuu virtuoosimainen taidonnäyttö. Usein kitaristilla on hyvin keskeinen osa metallimusiikin yhtyeessä.
Bassokitaralla on merkittävä osa monissa metalliyhtyeissä, sillä se luo perusalan äänen. Se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mikä tekee musiikista ”raskasta”. Lisäksi bassonkin ääntä on usein särjetty ja sitä toisinaan muunnellaan erilaisilla efektipedaaleilla. Metallimusiikin basistit käyttävät usein plektraa sormien sijasta. Plektra tuottaa voimakkaampia, korostuneempia ääniä.
Metallimusiikissa bassolla yritetään omaksua soittimen syvä ääniala. Tämän takia suuntaus eroaa selvästi esimerkiksi jazzista ja funkista. Metallimusiikissa bassolla soitetaan usein kahdesta oktaavista kitaran mataliin aloihin. Tämä korostaa pohjimmaisia harmonisia riffejä. Siten basson ja rytmikitaran ilmaisua voi verrata sellon ja kontrabasson käyttöön taidemusiikissa. Siinä basso useimmin kaksinkertaistuu oktaavilinjalla sellon kanssa. Tässä asemassa basso vuoraa kitaran ääntä. Joskus bassolla lisätään säveliä tai sävelten kirjoa rikastamaan aloja. Bassolla soitetaan poljinharmonioita taustalla, kun taas kitaroilla soitetaan eri harmonioita pinnalla.
Perinteisesti bassoa soitetaan kitaraa myötäillen. Joskus bassolla kuitenkin soitetaan itsetietoisemmin ja kitarasta erillään. Tämä on erityisesti havaittavissa Black Sabbathin Geezer Butlerin tai Metallican Cliff Burtonin tyyleissä. Niissä basson soitto ilmaisee vuoropuhelua kitaran kanssa, kuten kappaleissa ”N.I.B.” tai ”For Whom the Bell Tolls”. Basson itsenäisyys on usein toistuva aines alternative metalissa ja olennainen osa funk metalissa. Se sisällyttää basson merkittävän piirteen funkissa. Esimerkkinä yhtye Red Hot Chili Peppers, jossa basso soittaa usein täysin eri kuvioita kuin kitara.
Metallimusiikin laulu vaihtelee yhtyeiden tyylin mukaan. Yksi laulutyypeistä ovat mahtipontiset monioktaavit, kuten Judas Priestin Rob Halford ja Iron Maidenin Bruce Dickinson. Toinen laulajatyyppi taas ottaa tarkoituksellisen karkean lähestymistavan. Tätä edustavat esimerkiksi Motörheadin Lemmy Kilmister ja Metallican James Hetfield. Metallimusiikin alalajeissa on yleistynyt murinatyyli, jonka teki suosituksi Possessedin Jeff Becerra. Sittemmin tyyli on yleistynyt lajeissa kuten death metal, grindcore, doom death ja goottimetalli. Örinän ja kirkunan muista muunnelmista toimivat esimerkkeinä Lamb of Godin Randy Blythe ja At the Gatesin Tomas Lindberg. Black metal -laulajien rääkymistyylistä toimii esimerkkinä Mayhemin Deadin limatukkoinen ja vimmattu ilmaisu. 1990-luvun puolivälissä ilmeni alternative metalin ja rapcoren myötä uusia laulutyylin kehityssuuntia, joissa korostuu melodisuus. Näiden tyylien esimerkkeinä toimivat laulajat kuten Jonathan Davis (Korn) tai Burton C. Bell (Fear Factory). 2000-luvun vaihteessa jotkut yhtyeet alkoivat hyödyntää laulajia, jotka ovat perehtyneet oopperalaulun tekniikkaan. Tämä on yleistä erityisesti sinfonisessa metallissa. Esimerkkinä entinen Nightwish-laulaja Tarja Turunen tai Sarah Jezebel Deva (Cradle of Filth, Therion, Covenant).
Rumpukokoonpano on yleensä huomattavasti isompi kuin muissa rockmusiikin lajeissa. Tavallisesti on tomeja, bassorumpu, pikkurumpu sekä hi-hat-, ride- ja crash-symbaaleja. Näiden lisäksi on vielä lisätomeja ja symbaaleja kuten splash ja china. Muut soittimet kuten lehmänkellot ovat myös yleisiä. Alun perin metallimusiikin rumpalit hyödynsivät perinteisen rockin lyömäsoitintekniikoita. Sittemmin monet suuntauksen alalajit ovat perättäin tehneet suosituiksi erikoistekniikoita kuten tuplabasarin, skank-beatin ja erityisesti blast beatin. Nämä tekniikat antavat soiton luoda eteneviä ja rytmisiä kulkuja, jotka painottuvat nopeuteen ja korostavat kitaran etenevyyttä.
Konserteissa äänenvoimakkuutta pidetään tärkeänä. Jimi Hendrix ja The Who olivat suunnannäyttäjiä äänenvoimakkuudessa. The Who pitikin joskus hallussaan ”maailman äänekkäimmän yhtyeen” asemaa Guinnessin ennätysten kirjassa. Metalliyhtyeet asettivat pian uusia kiintopisteitä äänenvoimakkuudelle. Blue Cheerin Dick Peterson sanoo: ”Me olimme osaltamme muodostamassa metallimusiikin tyyliä. Vaikka en väitä, että tiesimme mitä olimme tekemässä, koska emme tienneet. Tiesimme vain, että halusimme lisää voimaa.” Uraauurtavan Black Sabbathin kitaristi Tony Iommi kärsii huomattavasta kuuloaistin menetyksestä. Hänelle ja monille muille metallimuusikoille on käynyt niin, koska konserteissa on korkeat äänenvoimakkuudet. Metallimusiikin pakkomiellettä äänenvoimakkuuteen pilkattiin kuvitteellisesta Spinal Tap -yhtyeestä kertovassa parodisessa rockdokumentissa "Hei me rokataan!". Siinä kitaristi Nigel Tufnel paljastaa, että hänen Marshall-vahvistimensa on muunneltu menemään 11 pykälään (”up to eleven”) tavallisen 10 sijasta.
Metallimusiikin pääasiallista groovea luonnehtivat lyhyet, kahden tai kolmen sävelen rytmikaavat staccatossa, koska rytmikitaroissa käytetään palm mute -tekniikkaa. Rytmikaavat ovat usein 8 tai 16 nuotista koostuvia. Nopeiden, jyrkkien ja rytmikkäiden osien vuoksi metallimusiikki käsittää usein eteenpäinpyrkiviä ja valmistelemattomia rytmikaavoja. Metallimusiikissa voi olla myös pitkiä osia kuten kokonuotteja. Ne antavat sointujen soida. Kokonuotteja käytetään erityisesti keskitahtisissa kappaleissa kuten balladeissa. Toisinaan kokonuoteilla luodaan ambienssia ja eri kuvioita. Tämä saadaan aikaan, kun yksi kitaristi antaa soinnun soida, ja toinen soittaa nopeita kohtia.
Yksi lajin tunnusmerkeistä ovat kitaran voimasoinnut. Teknisessä mielessä voimasointu on yksinkertainen: se käsittää vain yhden pääasiallisen intervallin, yleensä kvintin. Juuri (basse fondamentale) voidaan kuitenkin kaksinkertaistaa lisäämällä oktaavi. Muunlaisia voimasointuja käytetään myös: usein perinteinen kvintti korvataan erilaisilla intervalleilla. Näitä ovat esimerkiksi kvartti, pieni terssi tai suuri terssi, alennettu kvintti ja pieni seksti. Voimasointu mahdollistaa korkean tason särön niin, että siinä ei ole dissonanssia. Eri voimasoinnut voidaan soittaa yhdenmukaisella sormijärjestelyllä, joka liukuu helposti ylös ja alas otelautaa.
Metallimusiikki on yleensä riffipohjaista. Riffit luodaan toistuvasti kolmella harmonisella piirteellä: modaalisilla skaalakuluilla, tritonuksella ja kromaattisilla kuluilla.
Modaaliharmonia
Perinteinen metallimusiikki tapaa lisätä modaaliskaaloja, erityisesti aiolista (luonnollinen molli) ja fryygistä (molli, b 2. sävel) moodia. Harmonioiden kannalta laji tyypillisesti yhdistää modaalisointukulkuja kuten aiolisia kulkuja tyyliin I-VI-VII, I-VII-(VI) tai I-VI-IV-VII ja fryygisiä kulkuja, jotka viittaavat I ja ♭II -kulkujen yhteyteen (I-♭II-I, I-♭II-III tai I-♭II-VII esimerkiksi).
Aiolisesta harmoniasta esimerkkeinä toimivat Judas Priestin "Breaking the Law", Iron Maidenin "Hallowed Be Thy Name" ja Acceptin "Princess of the Dawn", jotka kaikki käyttävät I-VI-VII kulkuja pääriffeissään. 
Fryygisistä harmonioista esimerkkeinä toimivat Mercyful Faten "Gypsy" (pääriffi I-♭II-I-VI-V), Megadethin ”Symphony of Destruction” (pääriffi rakentuu ♭II-I:n suhteeseen) ja Sodomin "Remember the Fallen" (intro ja pääriffi - viimeinen riffi viittaa fryygiseen kadenssiin: I-♭II-III).
Tritonus ja kromaattisuus
Yksi metallimusiikin alalajien tunnusmerkeistä on jännittyneen harmonian käyttö, kuten tritonuksen ja kromaattisuuden suhteet. Tritonus on kolmen kokoaskelen välinen intervalli, esimerkiksi C ja F#. Tritonus on yksi länsimaisen musiikin dissonanssin olennaisista ilmaisuista. Tritonus oli kielletty keskiaikaisessa ekklesiostisessa laulussa sen riitasointuisen laatunsa vuoksi. Tämän takia munkit alkoivat kutsua sitä nimityksellä "diabolus in musica" — "piru musiikissa."
Myöhemmin historiassa, kun barokin ja taidemusiikin aikakausi nousi, tuo intervalli tuli hyväksytyksi. Sen käyttöä kuitenkin säännösteltiin tarkasti. Ainoastaan romantiikan ja nykymusiikin säveltäjät alkoivat käyttää sitä vapaasti, ja hyödyntää kulttuurin siihen liittämää pahaa sivumerkitystä.
Alkuperäisen asiayhteytensä vuoksi se tuli länsimaisessa kulttuurissa kuulluksi ”pahana”. Nykyisin intervalli jatkaa mainettaan "uhkaavana,” ”pelottavana,” tai "pahana" äänenä. Metallimusiikki on vienyt eteenpäin "diabolus in musican" käyttöä sen sivumerkityksensä vuoksi: sitä käytetään toistuvasti kitarasooloissa ja riffeissä, kuten esimerkiksi "Black Sabbath" -kappaleessa yhtyeen esikoisalbumilla.
Urkupiste