Antisemitismi

Antisemitismi eli juutalaisvastaisuus tarkoittaa vihamielistä suhtautumista juutalaisiin joko heidän juutalaisen uskonsa tai kansallisuutensa vuoksi. Antisemitismi voi kohdistua juutalaisiin yksilöinä tai ryhmänä, ja se voi ilmetä esimerkiksi vihana, syrjintänä tai väkivaltana. Antisemitismin voi jakaa eri luokkiin, kuten poliittiseen, taloudelliseen, uskonnolliseen, nationalistiseen ja rodulliseen antisemitismiin. Nykyisin jotkut puhuvat myös uusantisemitismistä, jolla tarkoitetaan tietynlaista Israelin ja sionismin vastustuksena ilmenevää juutalaisvastaisuutta.
Juutalaiset ovat kolmituhatvuotisen historiansa aikana joutuneet lukuisien antisemitististen rajoitusten, karkotusten ja joukkomurhien uhreiksi. Jo varhaiskristillisyydessä syntyi voimakasta juutalaisvastaisuutta. Uskonnollisia juutalaisvainoja esiintyi Euroopassa etenkin ristiretkien ja inkvisition aikaan ja Arabiassa Muhammadin toimesta 600-luvulta lähtien. 1800-luvulla Euroopassa nosti päätään rodullinen antisemitismi. Juutalaisvainoista tunnetuin on 1930–1940-luvuilla tapahtunut holokausti, jossa kuoli noin kuusi miljoonaa juutalaista. Israelin itsenäistymisen jälkeen juutalaisviha kiihtyi myös arabimaissa.
Juutalaisia ahdistellaan nykyisinkin edelleen joissain Euroopan maissa, ja muslimimaissa juutalaisvihaan sekoittuu niin Israelin-vastaisia mielialoja kuin uskonnollistakin vihaa.
Sana "antisemitismi" ("anti-" ’vastaan’) tuli yleiseen käyttöön saksalaisen toimittajan Wilhelm Marrin vuonna 1879 kirjoittaman juutalaisvastaisen pamfletin vaikutuksesta, vaikka sanaa oli käytetty aikaisemminkin. Termi viittaa ”semitismin” vastustamiseen. Semitismi-käsite otettiin kielitieteestä, mutta sillä viitataan ainoastaan juutalaisiin, vaikka myös esimerkiksi arabit ovat seemiläinen kansa. Tämän vuoksi myöhemmät kansallissosialistit välttivätkin nimityksen käyttöä, sillä he eivät halunneet suututtaa arabiliittolaisiaan. Wilhelm Marrin mukaan juutalaisten vastustaminen Kristuksen-tappajina oli väärin, ja keskiaikaiset syytökset esimerkiksi rituaalimurhista olivat typeriä. Sen sijaan Marr vastusti ”juutalaista henkeä”, joka vaikutti haitallisesti saksalaiseen kulttuuriin ja elämään. Marrin ja hänen hengenheimolaistensa antisemitismi oli käsitteenä keskiaikaisen uskonnollisen juutalaisvastaisuuden ja nykyaikaisen rodullisen antisemitismin välimuoto.
Yhdysvaltain ulkoministeriö määritteli antisemitismin vuoden 2005 raportissaan ”juutalaisia kohtaan niin yksilöinä kuin ryhmänäkin koetuksi vihaksi, joka perustuu juutalaiseen uskontoon ja/tai kansallisuuteen”.
Euroopan unionin virasto European Parliament Working Group on Antisemitism määrittelee antisemitismin: ”Antisemitismi on tietynlainen käsitys juutalaisista, joka voidaan ilmaista heihin kohdistuvana vihana. Antisemitismin kielelliset ja fyysiset ilmenemismuodot kohdistetaan juutalaisiin tai ei-juutalaisiin yksilöihin ja/tai heidän omaisuuteensa, juutalaisen yhteisön instituutioihin tai uskonnollisiin tiloihin.”
Suomen juutalaisvihaa tutkinut Jari Hanski jakaa antisemitistiset syytökset neljään luokkaan:
Historioitsija Edward Flannery löytää antisemitismille neljä muotoa:
Toimittaja ja kirjailija Louis Harap jakaa antisemitismin kuuteen luokkaan:
Juutalaisvihalle on löydetty selitysmalleja niin juutalaisuuden ominaisuuksista vihamielisyyden aiheuttajina kuin vihaajasta itsestään. Karl-Johan Illman selittää antisemitismin osittain yleisillä sosiaalipsykologisilla syillä:
Lisäksi hän löytää antisemitismistä erityisiä osia:
Filosofi Jean-Paul Sartre esittää ("Anti-Semite", s. 54.) juutalaisvihan syyksi ennakkoluuloja, tarvetta syntipukille, kapitalismista johtuvia taloudellisia syitä ja antisemiittien psykologisia ongelmia.
Historioitsija Bernard Lewisin mukaan antisemitismi on erilaisuuteen kohdistuvaa ennakkoluuloa, vihaa tai vainoa, jota määrittää tässä kaksi erityispiirrettä: juutalaisiin kohdistetaan kaksoisstandardeja ja heitä syytetään ”yleismaailmallisesta pahasta”.
Dennis Prager ja Joseph Telushkin pitävät antisemitismiä kokonaan omana ilmiönään. He arvostelevat antisemitismin ”dejudaisointia” kuten syntipukkiteorioita. Heidän mielestään juutalaisvihaa ei voi selittää samoilla yleisillä syillä, joilla muukalaisvihaa selitetään, vaan juutalaisia on vihattu juuri heidän juutalaisuutensa vuoksi. Juutalaisvainoissa ei siis ole ollut kyse ennakkoluuloista, vaan juutalaisten vastustamisesta. He antavat nämä syyt:
Historioitsija Walter Laqueurin mukaan juutalaisvastaisuus on historian aikana ollut vuoroin järjellistä ja vuoroin järjetöntä. Yhtenä aikana yhdessä maassa harjoitetut vainot eivät selitä muina aikoina toisissa maissa harjoitettuja vainoja, tai sitä miksi niitä ei esiintynytkään.
Antisemitismin yhtenä syynä on usein arveltu olleen juutalaisten yhteiskunnallinen asema. Juutalaiset ovat kuitenkin olleet Euroopassa historiansa aikana vihattuja niin rikkaina koronkiskojina ja hovijuutalaisina kuin köyhinä kerjäläisinäkin.
Juutalaisvihamielisyyttä esiintyi jo antiikin Egyptissä ja Kreikassa: epäilyjä juutalaisten suosimisesta, heidän jumalattomuudestaan ja lasten rituaalimurhista. Tunnetut roomalaiset kirjailijat kuten Cicero ja Tacitus arvostelivat kirjoituksissaan juutalaisten uskonnollisia tapoja, eristyneisyyttä ja juutalaisten siihen aikaan vielä harjoittamaa käännytystyötä. Roomassa juutalaisia kuitenkin kohdeltiin ennen kristinuskon tuloa valtakunnanuskonnoksi yleisesti ottaen samoin kuin muitakin vähemmistökansallisuuksia. Juutalaisuudestaan luopuneet hyväksyttiin osaksi muuta yhteiskuntaa.
Uudessa testamentissa on voimakasta juutalaisten arvostelua. Se voidaan nähdä vielä juutalaisuuden sisäisenä keskusteluna, sillä kristinusko oli syntyessään juutalaisuuden sisäinen liike. Kun kristinuskon painopiste siirtyi pois juutalaisuudesta sekä Uuden testamentin tekstit kanonisoitiin ja niitä alettiin pitää erehtymättömänä Jumalan sanana, juutalaista kansaa vastaan tunnetut ennakkoluulot vahvistuivat. Opillinen antijudaismi muuttui vähitellen antisemitismiksi, ja moni varhainen kirkkoisä julisti vihaavansa juutalaisia. Varhaisiin kristillisiin kirjoituksiin sisältyi juutalaispolemiikkia, syytös Jeesuksen (ja Jumalan) surmaamisesta ja juutalaisten nimitys ”Paholaisen jälkeläisinä”. Tämä tarjosi pohjan ja oikeutuksen tulevalle kristilliselle antisemitismille.
Juutalaisten laillinen asema heikkeni Euroopassa keskiajalle siirryttäessä. Ristiretkien (1096–) myötä alkoivat juutalaisten joukkomurhat Ranskassa ja Keski-Euroopassa heidän kieltäydyttyään kääntymästä kristityiksi. Juutalaiset kokivat nöyryytyksiä ja syytöksiä rikoksista kristittyjä kohtaan, kuten rituaalimurhista. Heidät rajoitettiin ammatteihin, joissa he joutuivat syytetyiksi koronkiskonnasta. Mustan surman aikana juutalaisia syytettiin kaivojen myrkyttämisestä, koska omien puhtaussääntöjensä ansiosta he selvisivät kulkutaudista vähällä. Myös juutalaisten sinnikäs käännytysvastarinta ajoi monet totalitaristiset hallinnot juutalaisten karkotuksiin ja joukkomurhiin muiden keinojen puutteessa.
Juutalaiset karkotettiin sadoiksi vuosiksi useista maista, kuten Englannista 1290 ja Espanjasta 1492. Espanjan inkvisitio kohdistui maan juutalaisiin erityisen ankarasti.
Kulttuurisen sionismin perustaja Ahad Ha’am (1856–1927) on esittänyt, että rituaalimurhasyytöksillä on ollut myös juutalaisia yhteisöjä lujittava vaikutus. Kaikki juutalaiset tiesivät järjettömiksi syytökset kristittyjen veren juonnista uskonnollisista syistä, ja tämä todisti heille muidenkin antisemitististen syytösten valheellisuuden.
Venetsiassa ryhdyttiin rajoittamaan juutalaisten liikkumista sulkemalla heidät gettoon vuonna 1516. Saksassa Martti Luther epäonnistuttuaan juutalaisten käännyttämisessä julkaisi juutalaisvastaisen kirjan "Juutalaisista ja heidän valheistaan", jossa hän suositteli toimenpiteitä juutalaisia vastaan. Omana aikanaan kirja ei johtanut kuitenkaan lisääntyneeseen antisemitismiin. Valistuksen ajan Ranskassa Voltaire arvosteli juutalaisten tapoja, joita hän piti valistuksen vastaisina, ja vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa kyti vielä epäluuloa juutalaisia kohtaan. Karl Marx, joka halveksi omia juutalaisia juuriaan, kirjoitti nuorena tutkielman nimeltä ”Juutalaiskysymyksestä” ja viittasi myöhemmällä iälläänkin juutalaisiin lähes aina kielteisessä sävyssä. Varhaiset sosialistipuolueet kuitenkin torjuivat antisemitismin.
Vuonna 1894 keskieurooppalainen Theodor Herzl havahtui juutalaisten ahdinkoon ranskalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin oikeudenkäynnin myötä, jolloin vapaamielisinä luultujen ranskalaisten antisemitismi oli nostanut päätään. Herzl päätteli, että juutalaiset vapautuisivat vainoista ja syytöksistä vain omassa maassaan, ja aloitti sionistisen liikkeen.
Puolassa Bohdan H’melnytskyin johtamat kasakat surmasivat raa’asti yli 100 000 juutalaista vuosien 1648–1661 välillä. Itä-Euroopan juutalaisten elämää rajoitettiin laein ja heitä painostettiin kääntymään kristinuskoon muun muassa 25 vuoden asepalveluksella. Vuoden 1881 jälkeen alkoi Venäjällä pogromien aalto. Pietarissa julkaistiin 1903 Siionin viisaiden pöytäkirjat, väärennetty ”juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelma”, josta tuli yksi antisemitismin kulmakivistä. Ukrainan itsenäisyystaistelun yhteydessä juutalaisia syytettiin bolševismista ja 100 000 juutalaista surmattiin.
Yhdysvalloissa autotehtailija Henry Ford julkaisi lehdessään 1920-luvulla antisemitistisiä kirjoituksia, ja 1900-luvun alussa vahvimmillaan ollut Ku Klux Klan otti juutalaiset yhdeksi kohteekseen.
Euroopassa syntyi 1700-luvun lopulla arjalainen myytti, jonka mukaan juutalaiset ovat alempirotuisia kuin saksalaiset. 1800-luvulla Saksassa ja Itävallassa antisemitismi tuli mukaan politiikkaan, ja laajalle Euroopassa levinnyt juutalaisvastaisuus edesauttoi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien valtaannousua 1930-luvulla. Natsit alkoivat välittömästi panna toimeen juutalaisia rajoittavia sääntöjä ja vainoja. Vuonna 1942 natsit aloittivat liittolaistensa kanssa Euroopan juutalaisten järjestelmällisen murhaamisen, holokaustin, jonka seurauksena noin kuusi miljoonaa juutalaista menetti henkensä.
Suomessa eivät juutalaiset ole joutuneet samanlaisten vainojen uhriksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Ruotsin laki rajoitti juutalaisten asumisoikeutta ja ammatteja Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla. 1890-luvulla juutalaisia karkotettiin maasta eikä Venäjältä tulijoita hyväksytty. Ennen vuotta 1917 Suomen juutalaisilla ei ollut kansalaisoikeuksia.
Juutalaisiin liitetyt paheet olivat Suomessa luonteeltaan yleisiä, eikä niitä edes yritetty liittää keneenkään nimettyyn suomalaiseen juutalaiseen. Juutalaisia tunnettiin huonosti käytännön elämästä. Juutalaisvastaisissa kirjoituksissa näkyi ulkomaalaisvaikutus erityisesti Saksasta. Suomalaisessa lehdistössä ei yleisesti ottaen lukijoita yllytetty väkivaltaisuuksiin. Äärikansallisissa, äärioikeistolaisissa ja uskonnollisissa liikkeissä oli kansallissosialistien valtaannousun jälkeen vuonna 1933 sekä juutalaisten vastustajia että puolustajia. Suomi luovutti erikseen kahdeksan juutalaista siviilipakolaista Saksaan.
Islamilaisen juutalaisvastaisuuden juuret ovat profeetta Muhammadin ajoissa 600-luvulla. Muhammad pyrki aluksi käännyttämään Medinan seudun juutalaisheimoja islamiin, mutta huonolla menestyksellä. Hän kääntyi sen jälkeen juutalaisia vastaan ja surmasi heitä taisteluissa. Koraanissa on useita kohtia, joissa kehotetaan muslimeja surmaamaan juutalaiset, ”apinan jälkeläiset”, missä heitä näkyykin. Eräs tällainen surmakehotus on nykyisen palestiinalaisen islamistijärjestön Hamasin perustuskirjassa. Toisaalta Koraanissa kerrotaan Muhammadilla myös olleen juutalaisia ystäviä, ja yhden Koraanikohdan voi tulkita tarkoittavan Jumalan luvanneen Jerusalemin juutalaisille. Koraanista löytyy toisaalta vihamielisyyttä myös kristittyjä ja muita ei-muslimeja, erityisesti pakanoita, kohtaan.
Yleisesti ottaen juutalaiset saivat elää islamilaisessa maailmassa paremmassa turvassa kuin kristityn Euroopan juutalaiset. Heidän kohtelunsa vaihteli eri maissa, mutta etenkin maurien Espanja tunnetaan juutalaisen kulttuurin kukoistuskautena. Juutalaiset olivat kuitenkin muslimimaissa aina toisen luokan kansalaisia, dhimmejä (”alistettu kansa”). He saivat harjoittaa uskontoaan omissa oloissaan, mutta he joutuivat maksamaan lisäveroa ja kärsivät monenlaisista rajoituksista, nöyryytyksistä ja epätasa-arvosta lain edessä. Juutalaisia ei vihattu, vaan heitä halveksuttiin Muhammadin torjumisesta. Suoranaiset vainot ja joukkomurhat olivat melko harvinaisia, ja ne johtuivat usein paikallisista poliittisista syistä. Uuden ajan alun Ottomaanien valtakunnassa juutalaisten asema alkoi kohentua aikaisempaan nähden.
Nykymuotoinen antisemitismi tuli islamilaiseen maailmaan 1800-luvulla kristittyjen arabien mukana. Muslimit oppivat syytökset juutalaisten tekemistä rituaalimurhista, minkä seurauksena Damaskuksessa surmattiin juutalaisia 1840-luvulla. Sitä seurasi useita samankaltaisia tapauksia Pohjois-Afrikassa aina 1900-luvun vaihteeseen asti.
Ranskan valloitettua Pohjois-Afrikan 1800-luvulla juutalaiset saivat näissä maissa yhteiskunnallisen tasa-arvon ja Algeriassa Ranskan kansalaisuuden. Tämä kuitenkin vieraannutti heidät arabiväestöstä ja vaikutti 1900-luvun loppupuolella antisemitismin nousuun. Juutalaisten muutto Palestiinaan nostatti arabien keskuudessa vastarintaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sionismin vastustus laajeni yleiseksi juutalaisvastaisuudeksi.
Toisen maailmansodan aikana Palestiinan suurmufti Amin al-Husseini liittoutui Adolf Hitlerin kanssa juutalaisia vastaan. Israelin perustamisen jälkeen vuonna 1948 arabimaissa puhkesi viha maiden suuria juutalaisväestöjä kohtaan, ja juutalaiset pakenivat Irania lukuun ottamatta kaikista alueen muslimimaista kahden vuosikymmenen aikana Israeliin ja jättivät suurimman osan omaisuudestaan taakseen.
Suomessa antisemitismi ei ole saanut Helsingin juutalaisen seurakunnan mukaan merkittävää jalansijaa. Vuonna 2013 "Magneettimedia"-lehti tuomittiin antisemitismiä sisältävistä kirjoituksista sakkoihin.
Ainakaan Turun juutalaisiin ei kohdistu islamilaista vaan lähinnä äärivasemmistolaista antisemitismia, kuten ilkivaltaa ja vihamielisiä viestejä. Takana lienee Israelin liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa sekä Lähi-idän tilanne. Seurakunta joutuu käyttämään vartijoita tilaisuuksissaan. Vielä 1990-luvulla äärioikeistolaiset skinheadit olivat pääosassa.
Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan antisemitismi on yleistynyt Euroopassa 2010-luvulla. Helmikuussa 2015 asemies hyökkäsi kulttuuritaloon ja synagogaan Kööpenhaminassa. Kaksi kuoli. Takana oli ehkä Isis-vaikutteita. Pariisissa asemiehet hyökkäsivät juutalaiseen ruokakauppaan tammikuussa 2015. 
Antisemitismin keskus on viime vuosikymmeninä siirtynyt pois Euroopasta. Juutalaisia asuu nykyisin Euroopassa vähemmän kuin ennen, ja antisemitismin perinteiset kulmakivet kuten kirkko, äärioikeisto ja natsismi ovat heikentyneet. Kirkot ovat myös tuominneet antisemitismin, vaikka yksittäiset kirkkojen edustajat voivatkin yhä levittää antisemitististä propagandaa etenkin Italiassa, Kreikassa ja Venäjällä.
Toisen maailmansodan jälkeen juutalaisten asema Neuvostoliitossa heikkeni jälleen, ja Lähi-idän tilanne ruokki Neuvostoliiton virallisia juutalaisvastaisia kampanjoita. Euroopan perinteinen antisemitismi on painottunut toisen maailmansodan jälkeen itään, etenkin Puolaan. Myös Unkarissa, Romaniassa, Slovakiassa ja Venäjällä esitettiin syytöksiä juutalaisia kohtaan muun muassa stalinististen hallitusten tukemisesta.
Useissa Länsi-Euroopan maissa tapahtuu yhä ajoittain juutalaisten hautausmaiden ja synagogien häpäisyjä, etenkin Ranskassa ja Saksassa. Juutalaisten ahdistelusta Euroopassa ovat vastuussa usein uusnatsit ja muslimimaahanmuuttajat. Ruotsin Malmössä juutalaiset ovat kokeneet ahdistelua ja holokaustin kouluopetuksen häirintää, joka on kummunnut Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista. Simon Wiesenthal -keskus on suositellut juutalaisia siksi välttämään Ruotsin eteläosia. Ranskassa maan juutalaisten ahdistelu on johtanut monien juutalaisten eristäytymiseen muusta yhteiskunnasta. Presidentti Jacques Chirac kiisti antisemitismin olemassaolon Ranskassa vuoteen 2003 asti, kunnes hän alkoi sanoa, että Ranskan antisemitismille täytyy tehdä jotain. Ranskalainen kansanedustaja Pierre Lelouche huomautti vuonna 2004, että vaikka maan lehdistö oli 1930-luvulla kiihkeän juutalaisvastainen, juutalaisia koululaisia ei Ranskassa silloin kuitenkaan pahoinpidelty eikä synagogia poltettu kuten nykyisin palestiinalaisten puolustamisen nimissä.
Yhdysvaltain juutalaiset eivät juurikaan kärsi antisemitismistä, ja juutalaisten yhteiskunnallinen asema maassa on hyvä. Toisaalta vuonna 2012 kirjatuista 1166:sta uskontoon liittyneestä selkkauksesta kuten vandalismista ja pahoinpitelyistä 60 prosenttia kohdistui juutalaisia vastaan. Occupy Wall Street -liikettä ja sen tukijoita ja perustajaa, Adbustersin päätoimittaja Kalle Lasnia, on arvosteltu antisemitismistä.
Islamilaisen antisemitismin aateperusta on nykyisin arabien Israelin-vastaisuudessa, ei teologisissa tai rodullisissa syissä kuten Euroopassa. Siinä kun kristityt ovat nähneet juutalaiset ”loisina”, arabit näkevät heidät hyökkääjinä. Arabimaissa vastustetaan yleisesti juutalaisten oikeutta kansana omaan valtioon, ja Israelin–Palestiinan konflikti ruokkii juutalaisvihaa. Mitättömän Israelin onnistunut vastarinta ennen niin menestyksellisiä muslimiarmeijoita vastaan on aiheuttanut katkeruutta etenkin uskonnollisissa muslimeissa. Juutalaisvastaisuus on viime aikoina saanut islamilaisissa maissa myös jälleen uskonnollisia piirteitä, ja moni huomattava muslimisaarnaaja saarnaa julkisesti vihaa juutalaisia kohtaan Koraanin pohjalta.
Myös perinteinen eurooppalaisvaikutteinen antisemitismi on yhä näkyvää arabimaissa ja Turkissa. Alueella luetaan yleisesti eurooppalaisia antisemitistisiä kirjoituksia kuten "Siionin viisaitten pöytäkirjoja" ja "Taisteluani", ja koulujen oppikirjat sisältävät antisemitististä materiaalia.
Holokaustin kiistäminen levisi moniin Euroopan maihin toisen maailmansodan jälkeen. Suurin osa holokaustidenialismista on peräisin äärioikeistosta, mutta sitä on esiintynyt myös muun muassa Ranskan äärivasemmistossa. Osa revisionisteista kiistää holokaustin osin tai kokonaan; osa myöntää sen tapahtuneeksi, mutta syyttää siitä juutalaisia, jotka olivat julistaneet sodan Saksalle. Holokaustin kiistäminen tai holokaustin julistaminen oikeutetuksi levisi arabimaiden tiedotusvälineisiin 1970-luvulla ja kiihdytti julkista juutalaisvihaa. Holokaustin kieltäminen on ollut osa virallista arabimaiden politiikkaa 1950-luvulta saakka.
Toisen maailmansodan loppuun asti antisemitismi oli lähinnä natsistinen, fasistinen ja äärioikeistolainen ilmiö. Poliittisessa vasemmistossa ei esiintynyt avointa antisemitismiä, ja muslimimaailman antisemitismi oli paikallista ja perinteistä. Toisen maailmansodan seurauksena natsistiset ja fasistiset liikkeet heikkenivät, ja myös juutalaisten määrä Euroopassa oli vähentynyt. Uusfasistit eivät myöskään ryhtyneet puolustelemaan holokaustia, vaan usein pyrkivät kiistämään sen koskaan tapahtuneenkaan. Sodan jälkeen Eurooppaan tuli lisäksi hyvin runsaasti maahanmuuttajia Lähi-idästä, Aasiasta ja Afrikasta. Moni heistä ei pyrkinyt mukautumaan ympäröivään yhteiskuntaan samalla tavoin kuin Euroopan juutalaiset olivat mukautuneet, ja osa torjui eurooppalaisen elämäntavan kokonaan. Nämä uudet runsaslukuiset tulokkaat ottivat juutalaisten paikan muukalaisvastaisen ajattelun ja politiikan kohteina.
Ranskan kansallista rintamaa syytettiin perustajansa Jean-Marie Le Penin puheenjohtaja-aikana antisemitismistä, mutta puolueen nykyinen puheenjohtaja Marine Le Pen on etääntynyt julkisesta antisemitismistä ja saanut kannatusta myös Ranskan juutalaisilta. Euroopan laitaoikeistolaiset puolueet Alankomaissa, Belgiassa tai Italiassa eivät ole antisemitistisiä. Neuvostoliitossa maan hajoamisen seurauksena kansallismieliset venäläiset syyttivät juutalaisia bolševismista ja kommunistit Neuvostoliiton hajottamisesta. Myös ortodoksinen kirkko ruokki venäläistä antisemitismiä. Itäeurooppalaisessa politiikassa antisemitismi on nykyisin melko vähäistä juutalaisten määrän pienuuden vuoksi.
Uusantisemitismillä tarkoitetaan Israelin ja sionismin vastustuksena ilmenevää juutalaisvastaisuutta, joka on perinteisen juutalaisten demonisoinnin uusi muoto. Uusantisemitismistä on syytetty niin äärivasemmistoa, radikaalia islamia kuin äärioikeistoakin. Käsitteen käyttäjien mukaan ilmiöstä tekee juutalaisvastaisuutta se, että siihen usein liittyy juutalaisten yksilöiden tai juutalaisten symbolien kimppuun hyökkäämistä sekä vanhojen juutalaisvastaisten uskomusten esittämistä. Bernard Lewisin mukaan uusantisemitismi on antisemitismin kolmas muoto uskonnollisen ja rodullisen antisemitismin jälkeen.
Kanadan oikeusministeri Irwin Cotler kuvaili vanhan ja uuden antisemitismin yhteyttä:
Cotlerin mukaan Israel-kritiikki muuttuu antisemitismiksi, kun:
Esimerkkinä uusantisemitismistä ruotsalainen iltapäivälehti "Aftonbladet" julkaisi 17. elokuuta 2009 jutun, jossa kerrottiin israelilaisten sotilaiden ottavan elimiä kuolleilta ja haavoittuneilta palestiinalaisilta. Kirjoituksessa ei esitetty todisteita vaan palautettiin mieleen erilaisia huhuja kansainvälisestä elinkaupasta ja israelilaisten osuudesta tässä kaupassa. Israel nosti Aftonbladetin kirjoituksesta kovan metelin. Pääministeri Benjamin Netanjahu vaati selväsanaisesti Ruotsin hallitusta tuomitsemaan Aftonbladetin kirjoituksen. Pääministeri Fredrik Reinfeldt ja ulkoministeri Carl Bildt torjuivat vaatimukset viittaamalla Ruotsin perustuslakiin.