Jerusalem

Jerusalem (, , ) on kaupunki Lähi-idässä Israelissa. Kaupunki on Israelin pääkaupunki. Se on juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin (Koraanissa ei tosin mainita Jerusalemia suoraan, mutta Hadithissa se mainitaan), pyhä kaupunki, ja se on rakennettu Juudean vuoren kiviselle perustalle. Kaupungin rakennukset ja muurit ovat vuosisatojen ajan olleet vuoresta louhittua kiveä. Jerusalemissa on kiviä kaikissa vivahteissa, on kivisiä julkisivuja, kivitorneja ja -muureja, kiviterasseja rinneviljelmien ympärillä. Tulella kaupunkia ei ole pystytty hävittämään, ja valloittajien vaihtuessa tuhottu kaupunki on jälleen rakennettu uusien poliittisten ja uskonnollisten lippujen alla samoja kiviäkin rakennusmateriaalina käyttäen.
Kaupunkia 20 vuotta jakanut rajalinja poistettiin kesäkuussa 1967 kuuden päivän sodan jälkeen. Poliittiset tapahtumat ja itsemurhaterroristien iskut ovat kuitenkin johtaneet siihen, että Jerusalem on yhä näkymättömällä muurilla kahtia jaettu kaupunki. Sen länsiosa on ollut Israelin pääkaupunki vuodesta 1949, ja itäpuoli on palestiinalaisten suunnitelmissa itsenäisen Palestiinan valtion pääkaupunki. Arabiliitto on esityksessään suhteiden normalisoinnista Israelin kanssa asettanut yhdeksi ehdoksi että Palestiinaan perustetaan palestiinalaisvaltio, jonka pääkaupunkina on Jerusalem. Monet valtiot kuitenkin pitävät edelleen lähetystönsä Tel Avivissa.
Jerusalem on hävitetty toistuvasti historiansa aikana. Kaupungissa ilmenee nykyäänkin uskontojen aiheuttamia ristiriitoja, kilpailua ja suvaitsemattomuutta. Vakavien terrori­tekojen takia poliisi- ja sotilaspartiot ovat luonnollinen osa katukuvaa.
Ensimmäiset arkeologiset todisteet asutuksesta ovat varhaiselta pronssi­kaudelta noin 3000–2800 eaa. Myöhäiseltä pronssikaudelta on peräisin varhaisin kirjallinen maininta Jerusalemista tällä nimellä (noin 1400 eaa.) Jerusalem mainitaan nimellä Rusalimum 2000-luvulla eaa. egyptiläisissä kirjoituksissa ja 1500-luvulla eaa. nimellä Urusalim diplomaattiseen kirjeenvaihtoon liittyneessä niin kutsutussa Amarna-kirjeessä.
Raamatun mukaan Jerusalemin asukkaita olivat jebusilaiset, kunnes Israelin kuningas Daavid valloitti kaupungin noin 1000 eaa. ja teki siitä Israelin ja Juudan pääkaupungin. Vuonna 925 eaa. Jerusalemista tuli pelkästään Juudan pääkaupunki, kun Salomon valtakunta jaettiin kahtia Israelin ja Juudan kuningaskuntiin.
Kathleen Kenyonin 1960-luvulla Ofelinkukkulalla suorittamissa kaivauksissa löydettiin kiviportaita, jotka ajoitettiin 900-luvulle eaa. Paikalta vuonna 2005 kaivettiin Daavidin palatsin jäänteitä, mikä joidenkin tutkijoiden mukaan vahvistaa Daavidin olleen historiallinen henkilö. Hänen poikansa kuningas Salomo kruunattiin kuninkaaksi noin 960 eaa. ja hän rakennutti Jerusalemin ensimmäisen temppelin.
Vuonna 701 eaa. Assyrian kuningas Sanherib piiritti Jerusalemia, mutta ei onnistunut yrityksessään. Hiskia, Juudan kuningas, rakennutti tunnelin Gihonin lähteeltä Siloaan, Daavidin kaupunkiin silloisen Jerusalemin rajojen sisäpuolelle Temppeli­vuoren alle ja näin kaupungin vesihuolto oli pitkän aikaa turvattu..
Nebukadnessar valloitti Jerusalemin 586 eaa. ja babylonialaiset hävittivät Jerusalemin temppelin vuonna 587 eaa.. Tällöin suuri osa kaupungin asukkaista pakkosiirrettiin Babyloniin (ns. Baabelin vankeus). Vuonna 538 eaa. Persian kuningas Kyyros II Suuri antoi juutalaisille luvan palata Juudeaan, ja toisen temppelin rakentaminen aloitettiin 516 eaa. Dareios I:n hallituskaudella Esran ja Nehemian johdolla. Temppeli vihittiin käyttöön 511 eaa. Vuonna 445 eaa. Nehemia kunnosti kaupungin muurit.
Aleksanteri Suuren hyökättyä Persiaan Juudean maakunta joutui makedonialaisten hallintaan 332 eaa. ja Aleksanterin kuoltua se kuului aluksi Ptolemaios I:n hallitseman Egyptin alaisuuteen. Vuonna 198 eaa. Antiokhos III Suuren johtamat seleukidit valtasivat kaupungin Ptolemaios V Epifaneelta. Antiokus IV sorti juutalaisia muun muassa häpäisemällä temppelin pyhyyden. Tämän jälkeen hellenistiset seleukidit menettivät valtansa Jerusalemissa vuonna 168 eaa. alkaneen makkabilaiskapinan seurauksena juutalaisten ylipapin Mattatiaan kieltäydyttyä uhraamasta kreikkalaisille jumalille. Makkabealaiset valloittivat Jerusalemin ja puhdistivat temppelin. Sen jälkeen Mattatiaan jälkeläiset, makkabealaiset, myöhemmältä nimeltään Hasmonit, hallitsivat Juudeaa aina vuoteen 63 eaa. asti.
Makkabilaisten kiistan takia vuonna 63 eaa. Roomasta lähetettiin Pompeius Jerusalemiin. Hänen jälkeensä roomalaisten Juudean kuninkaaksi määräämä Herodes laajensi toista temppeliä ja rakensi muureja ja palatseja. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Juudeaa Julius Marcus Agrippaan asti. Agrippa rakennutti uuden muurin Jerusalemiin 41–44 jaa..
Vuonna 66–67 juutalaiset nousivat kapinaan roomalaisia vastaan ja roomalaiset valloittivat Jerusalemin vuonna 70 jaa., jolloin toinen temppeli tuhottiin, ja 3 vuotta myöhemmin ensimmäinen juutalaissota päättyi. Vuonna 132 Jerusalemin juutalaiset nousivat kuitenkin vielä uudestaan kapinaan Roomaa vastaan. Tämä Bar Kohban kapina, toinen juutalaissota päättyi vuonna 135, jolloin keisari Hadrianus karkotti kaikki juutalaiset monista osista Palestiinaa sekä Jerusalemista, joka oli tuhottu perustuksia myöten. Jerusalemin muutettiin "Aelia Capitolina"-nimiseksi roomalaiseksi varuskuntakaupungiksi.
Vuonna 326 kuningatar Helena kävi Jerusalemissa ja sinne rakennettiin Pyhän haudan kirkko kuningattaren aloitteesta. Kristinuskosta tuli koko Rooman valtionuskonto.
Rooman valtakunnan hajottua Jerusalem kuului Itä-Rooman alueisiin. Vuonna 614 persialaiset valloittivat kaupungin ja monia kirkkoja hävitettiin. Bysanttilaiset valloittivat kaupungin uudelleen vuonna 629. Muslimit valloittivat sen vuonna 638 kalifi Omarin johdolla, ja vuonna 691 kalifi Abd al-Malikin rakennuttama Kalliomoskeija eli Haram al-Sharif vihittiin Temppelivuorella. Kalifi al-Hakim tuhosi Pyhän haudan kirkon ja muita kirkkoja ja synagogia noin vuonna 1010. Vuonna 1072 Jerusalem joutui taas turkkilaisille seldžukeille, muslimeille, jolloin juutalaisia ja kristittyjä vainottiin. Jerusalem oli ristiritarien, kristityn nimeä käyttäneiden ristiretkeläisten hallussa vuodesta 1099 vuoteen 1187, jona aikana oli muslimien ja juutalaisten verilöylyjä. Vuonna 1187 Saladin valloitti sen uudelleen islamille. Hän antoi ristiritarien karkottamien muslimien ja juutalaisten palata takaisin asuinsijoilleen. Rikhard Leijonamieli yritti valloittaa Jerusalemin uudelleen vuonna 1191. Malik al-Muazzam Isa hajotti kaupungin muurit vuonna 1219.
Saksan keisari Fredrik II sai Jerusalemin vuonna 1229 hallintaansa diplomaattisin keinoin, mutta vuonna 1244 muslimit valloittivat sen jälleen. Ollessaan kristittyjen hallinnassa Jerusalem oli Jerusalemin kuningaskunnan eli "Outremér"in pääkaupunki 1100–1187 ja 1229–1244. Tämän jälkeen sitä hallitsivat ensin Khwarezmidit ja myöhemmin mamelukit vuodesta 1260.
Osmanien hallitsija Selim I liitti Jerusalemin vuonna 1517 Osmanien valtakuntaan, joka hallitsi sitä 400 vuotta. Sulttaani Suleiman rakennutti kaupungin muurit uudelleen. Vuosina 1832–1840 kaupunkia hallitsi egyptiläinen Muhammed Ali. Kaupunkia laajennettiin ensimmäistä kertaa vanhan kaupungin muurien ulkopuolelle. Ensimmäiset yritykset asettua asumaan kaupungin muurien ulkopuolelle tekivät kristityt 1850-luvulla. Uudet korttelit olivat Migrash Harusim ja Mishkenot Sha'ananim, joka oli ensimmäinen juutalainen kortteli muurin ulkopuolella ja perustettiin vuonna 1860. Vuonna 1870 kaupungin asukkaista enemmistö oli juutalaisia. Vuonna 1898 keisari Wilhelm I vieraili Jerusalemissa.
Britannia miehitti sen ensimmäisessä maailmansodassa vuoden 1917 taistelussa, jolloin osmanien valta murtui.
Sodan jälkeen Jerusalem liitettiin brittien hallinnassa olleeseen Palestiinan mandaattialueeseen ja oli sen pääkaupunkina Israelin perustamiseen saakka. Scopusvuorella muurattiin vuonna 1918 heprealaisen yliopiston peruskivi.
Kansainliitto ratifioi Balfourin julistuksen vuonna 1922 ja luovutti mandaatin Britannian hallintaan. Vuonna 1929 oli arabien kapina juutalaisten maahanmuuttoa vastaan. Peelin komissio ehdotti vuonna 1937 Palestiinan jakoa, mutta arabit vastustivat ja aloittivat vuosikausien kapinan Jerusalemissa. Vuonna 1947 YK äänesti suunnitelman puolesta, jonka mukaan juutalaiset ja arabit saisivat Palestiinasta omat valtionsa ja Jerusalem kansainvälistettäisiin. Juutalaiset hyväksyivät esityksen, mutta arabit eivät. Ympäröivien maiden arabit tunkeutuivat maahan ja alkoi Israelin ja arabien välinen sota, jossa Jordania valloitti Itä-Jerusalemin ja vanhan­kaupungin, siellä ollut juutalais­kortteli mukaan luettuna.
Yhdistyneiden Kansakuntien jakosuunnitelma suositteli Jerusalemin muodostamista kansainväliseksi vapaakaupungiksi, mitä suunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Israelin itsenäisyyssodan päätyttyä vuonna 1948 Jerusalem jaettiin Israelin ja Jordanian kesken. Jerusalemin vanha kaupunki joutui Jordanialle, mutta sen länsipuolella sijaitsevat, pääasiassa juutalaissiirtolaisten asuttamat esikaupungit Israelille, jonka alue Jerusalemin kohdalla työntyi kielekkeenä Jordanian (Länsirannan) sisään. Tämä Länsi-Jerusalem julistettiin Israelin pääkaupungiksi, mutta sellaiseksi sitä ei kansainvälisesti hyväksytty. Jaetun kaupungin poikki kulkenut raja suljettiin, eikä israelilaisilla ollut pääsyä esimerkiksi Itkumuurille.
Koska Jerusalemin jako aiheutti aikoinaan sen, etteivät juutalaiset päässeet vanhaankaupunkiin, missä sijaitsi heidän pyhin paikkansa Itkumuuri, ihmiset tuohon aikaan kiipesivät Siionin­vuorelle edes nähdäkseen Itkumuurin, mutta vuori ei ollut tarpeeksi korkea, joten muuri ei näkynyt sieltä. Kun vuonna 1967 alkanut kuuden päivän sota pyyhki pois kaupunkia 20 vuotta jakaneen rajalinjan ja Jerusalem oli jälleen yhdistynyt kaupunki, betonimuurit, hiekkasäkit ja raja-aidat katosivat, ja ihmiset saivat liikkua kaupungissa vapaasti. Ihmisiä virtasi Temppelivuorelle, vanhankaupungin basaareihin ja Itkumuurille. Itä-Jerusalemin palestiinalaiset tutustuivat kaupungin israelilaiseen osaan. Uskottiin konfliktien laukeavan. Se, että israelilaiset olivat julistaneet Jerusalemin jakamattomaksi pääkaupungikseen, ei miellyttänyt palestiinalaisia, kuten ei sekään, että Itä-Jerusalemista ympäristöalueineen oli tullut Israelin hallitsemia alueita. Ihmiset, jotka olivat sodan takia 1947–1948 paenneet kaupungin läntisistä osista, joutuivat nyt näkemään, että heidän aiemmissa kodeissaan asui israelilaisia. Israelilaiset taas saivat nähdä, miten heidän 1948 asuttamansa vanhankaupungin juutalainen kortteli oli lähes täysin hävitetty ja Öljy­mäen noin 2000 vuotta vanha hautausmaa monin osin häväisty. Itsemurhaterroristien iskut ovat luoneet vahvemmat raja-aidat juutalaisten ja palestiinalaisten välille kuin mitkään fyysiset esteet voisivat tehdä.
Kuuden päivän sodassa kesäkuussa 1967 Israel valloitti Itä-Jerusalemin ja julisti Jerusalemin vuonna 1980 "Israelin ikuiseksi pääkaupungiksi." YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 478 julisti päätöksen laittomaksi. Rauhansopimuksessa 1994 Jordania sai etuoikeuden Jerusalemin pyhiin paikkoihin ("In this regard, in accordance with the Washington Declaration, Israel respects the present special role of the Hashemite Kingdom of Jordan in Muslim Holy shrines in Jerusalem. When negotiations on the permanent status will take place, Israel will give high priority to the Jordanian historic role in these shrines").
Vuonna 1977 Egyptin presidentti Anwar Sadat vieraili Jerusalemissa Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen yhteydessä. Vuoden 1993 tehdyn palestiinalaisten ja israelilaisten välisen Oslon sopimuksen toteutuksessa useat Jerusalemia koskevat kiistakysymykset aiheuttavat konflikteja ja jännitystä Jerusalemissa. Camp Davidissa Yhdysvalloissa Israelin ja palestiinalaisten neuvottelut katkesivat muun muassa kysymykseen Jerusalemin tulevasta poliittisesta ja uskonnollisesta asemasta.
Vuoden 2001 rauhanneuvotteluissa keskusteltiin Jerusalemin juutalaisosien liittämisestä Israeliin, mutta neuvottelut kariutuivat. Sittemmin Israel on rakentanut eristysmuurinsa paljolti kaupungin itärajaa pitkin. Toisen intifadan alusta lähtien Länsi-Jerusalemissa on tapahtunut useita terrori-iskuja.
Viimeiset kaksi Jerusalemissa vielä suurlähetystöään pitänyttä maata, Costa Rica ja El Salvador siirsivät suurlähetystönsä pois Israelin vuoden 2006 Libanonin pommitusten jälkeen.
Jerusalem sijaitsee Palestiinassa kalkkiylängöllä noin 20 kilometriä Kuolleestamerestä länteen ja 60 kilometriä Tel Avivista itään. Sitä ympäröivät Kidroninlaakso, Hinnomin laakso, Tyropoeoninlaakso ja kuivat joenuomat.
Jerusalemin ilmasto on välimerellinen, eli kesät ovat kuumia ja kuivia sekä talvet kosteita. Keskilämpötila on 8 °C tammikuussa ja 23 °C heinä–elokuussa. Yöt ovat tyypillisesti kylmiä kesälläkin.
Jerusalemin väestö on arabialaistunut viime vuosina voimakkaasti. Vuoden 1967 väestönlaskennassa kaupungin asukkaista 74 prosenttia oli juutalaisia ja 26 prosenttia arabeja. Vuonna 2007 juutalaisia oli 66 prosenttia ja arabeja 34 prosenttia, ja ero kapenee noin yhden prosenttiyksikön vuosivauhdilla. Arabeista tosin ainoastaan pienellä osalla on Israelin kansalaisuus, ja muut elävät kaupungissa työ- ja oleskeluluvalla. Länsi­rannalla ja Gazassa syntyneiden palestiinalaisten on tosin lähes mahdotonta saada lupaa asua kaupungissa. Palestiinalaisille ei ole rakennettu uusia asuma-alueita sitten vuoden 1967, ja arabikaupunginosat ovat pahoin ylikansoittuneet. Noin 18 000 asuntoa, tai kolmannes arabien asunnoista on rakennettu laittomasti, koska rakennuslupia on mahdoton saada. Eri väestöryhmillä on erilliset kauppakeskukset ja julkinen liikenne.
Vuonna 2005 Jerusalemiin saapui 2450 maahanmuuttajaa, joista kolme neljäsosaa saapui Yhdysvalloista, Ranskasta ja entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuosittain noin 16 000 israelilaista muuttaa pois kaupungista, samalla kun kaupunkiin muuttaa noin 10 000 uutta asukasta. Juutalaisväestön määrä kuitenkin kasvaa pääasiassa neljänneksen juutalaisväestöstä muodostavien haredijuutalaisten suuren syntyvyyden vuoksi. Harediperheissä on keskimäärin seitsemän lasta. Samalla kun ortodoksi­juutalaisten osuus kasvaa, maallisemmat juutalaiset lähtevät kaupungista, jonka veromaksajien suhde heikkenee ja kunnalliset palvelut joutuvat suuremmalle rasitukselle.
Jerusalemin talous on vuosisatojen ajan ollut turismin varassa, ja vielä nykyäänkin uskonnolliset maamerkit, kuten Itkumuuri, ovat kaupungin vetonaula ulkomaisille vierailijoille. Työttömyysaste oli 8,3 % vuonna 2006, mikä oli vähemmän kuin maassa keskimäärin eli 9 %. Työelämässä mukana olevien osuus on kuitenkin suurempi arabiperheissä (76,1 %) kuin juutalaistalouksissa (66,8 %) Köyhyysrajan alapuolella elävien määrä on lisääntynyt 40 prosenttia 2001–2007 välisenä aikana. Työläisen keskimääräinen kuukausipalkka Jerusalemissa oli 5 940 sekeliä eli 1 350 sekeliä vähemmän kuin Tel Avivissa.
Vaikka Tel Aviv onkin edelleen Israelin taloudellinen keskus, "Har Hotzvim" -yrityspuistossa, Pohjois-Jerusalemissa on useita korkean teknologian yrityksiä, joiden joukossa Intel, Teva Pharmaceutical Industries ja ECI Telecom. Har Hotzvim työllisti 8 500 työntekijää vuonna 2006. Vain 2,2 % kaupungista on kaavoitettu teollisuutta ja infrastruktuuria varten, mikä on vain puolet siitä mikä Tel Avivissa ja seitsemäsosa siitä mikä Haifassa.
Jerusalemin kaupunginvaltuustossa on 31 jäsentä, joista yksi on nykyinen, virkaansa vuonna 2003 valittu pormestari Uri Lupolianski. Valtuustossa uskonnolliset puolueet muodostavat enemmistön. Uusi kaupungintalo avattiin vuonna 1993. Kaupunki on Jerusalemin hallintoalueen hallinnollinen pääkaupunki.
Vuonna 1988 annetun Palestiinan itsenäisyysjulistuksen mukaan Jerusalem on palestiinalaishallinnon pääkaupunki, ja vuonna 2000 Palestiinan parlamentti hyväksyi lailla Itä-Jerusalemin pääkaupungikseen. Presidentti Jasser Arafat hyväksyi lain vuonna 2002.
Itä-Jerusalemin palestiinalaisilla ovat paremmat olot kuin Gazassa ja Länsirannalla, koska he ovat oikeutettuja Israelin sosiaalipoliittisiin etuihin, joita ovat kansaneläke, lapsilisät ym. He voivat myös matkustaa vapaasti maassa, mikä ei ole muille palestiinalaisille mahdollista. Heille kuitenkin Israelissa eläminen on ristiriitaista heidän kansallisen identiteettinsä takia. Ehkä tästä syystä he eivät ole hyväksyneet israelilaisten ehdotuksia hakeutua maan johtaviin elimiin eivätkä ole halunneet osallistua sen hallintoon, vaikka siten heillä olisi mahdollisuus koettaa nostaa kaupungin arabiväestön kunnallisten palvelujen tasoa, joka on alhaisempi kuin juutalaisilla. Palestiinalaiset ovat kuitenkin luoneet Itä-Jerusalemiin puolipoliittisia järjestöjä ja vapaaehtoisten verkostoja, johon kuuluu kouluja, joitakin poliisitoimia ja bussiliikennettä ym. Monia palestiinalaisia käy töissä juutalaisissa kaupunginosissa, näin oli varsinkin ennen itsemurhaterroristien tekemiä iskuja. Israelin oma palestiinalaisväestö on harvoin ollut mukana tällaisissa väkivallan teoissa. Myös ystävyyssuhteita on voitu solmia molemmin puolin.
Beginin moottoritie kulkee kaupungin länsipuolella ja yhdistyy pohjoisessa moottoritie 404:een, joka jatkuu Tel Aviviin. Rakenteilla on 35 kilometriä pitkä kehätie.
Jerusalemin lähin lentokenttä on Atarot, jota käytettiin kotimaan lentoihin ennen vuotta 2001, jolloin sen liikenne ohjattiin Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle.
Egged Bus Cooperative, joka on maailman toiseksi suurin linja-autoyhtiö, hoitaa suurimman osan lähi- ja kaukoliikenteestä.
Jerusalemin pikaraitiotien ensimmäinen vaihe valmistui vuonna 2011. Laajennusprojektit ovat rakenteilla pohjoisen suuntaan Neve Yaakovin asuinalueelle ja lounaaseen Hadassah Medical Centeriin. Valmistuessaan linja on 22,5 kilometrin pituinen.
Jerusalemissa on kuuluisa holokaustin uhrien muistoa vaaliva museo Yad Vashem, joka perustettiin vuonna 1953 ja on maailman suurin holokaustiaiheinen kirjasto. Museon alaisuudessa toimiva kansainvälinen holokaustintutkimuskeskus tukee holokaustia koskevaa historiallista tutkimusta. Museon taidenäyttelyssä on esillä holokaustista selvinneiden taideteoksia. Yad Vashemissa pidetään myös holokaustin marttyyrien muistopäivän seremonia.
Israelin kansallismuseossa, jossa käy vuosittain lähes miljoona kävijää, säilytetään kuolleenmeren kääröjä. Sen lisäksi siellä on useita muita arkeologisia löydöksiä ja taidenäyttelyitä. Muita tunnettuja museoita ovat Rockefeller-museo, Ticho House ja Paleyn taidekeskus.
Jerusalemin päivää eli Jom Jerušalajimia vietetään kuuden päivän sodan tuloksena tapahtuneen Itä-Jerusalemin yhdistämisen muistoksi ijar-kuun 28. päivänä. Jotkut haredijuutalaiset eivät vietä juhlaa lainkaan, koska eivät tunnusta Israelin valtiota.
Israel-festivaali on järjestetty vuosittain touko-kesäkuussa vuodesta 1961 lähtien, ja Jerusalem on ollut pääjärjestäjä viimeiset 25 vuotta. Siellä esiintyy paikallisia ja kansainvälisiä taiteilijoita.
Jerusalemin arkkitehtuurissa on vaikutteita Bauhausista ja funktionalismista. Bauhausista tuli suosittu 1930-luvulla sen halvan hinnan ja yksinkertaisuuden vuoksi, mutta sen käyttöä rajoitti vuoden 1920 määräys kiven käytöstä kaupungin kaikissa rakennuksissa. Funktionalismista tuli suosittua 1950-luvulla, jolloin kiven käytöstä rakentamisessa tehtiin poikkeuksia, jotta voitaisiin rakentaa asuntoja uusille maahanmuuttajille. Postmodernia tyylisuuntaa edustavat David Citadel Hotel, joka valmistui vuonna 1998, ja teknologiapuisto.
Jerusalemin sinfoniaorkesteri on ollut toiminnassa 1940-luvulta alkaen ja se on esiintynyt ympäri maailmaa. Talbiyan kaupunginosassa on Jerusalemin teatteri, jossa järjestetään yli 150 esitystä vuodessa. Vuonna 1984 perustettu Palestiinan kansallisteatteri on Itä-Jerusalemin ensimmäinen taidekeskus ja se keskittyy palestiinalaisnäkökulmaan esityksissään. Muita merkittäviä kulttuurikeskuksia ovat kansainvälinen konferenssikeskus Giv'at Ramissa, jossa esiintyy Israelin filharmoninen orkesteri, Jerusalemin musiikkikeskus Yemin Moshessa ja Targin musiikkikeskus Ein Keremissä.
Tosiasiallisesta Jerusalemista ja sen ympäristöstä on ennen 1900-lukua vain vähän maalauksia. Taidemaalareita kiinnostivat kuvauskohteina Jerusalemiin liittyvät uskonnolliset metaforat ja myytit. Taiteilijat kuvasivat usein subjektiivisia mielikuviaan kaupungista, jossa eivät ehkä koskaan olleet käyneet.
Vanhimmat Jerusalemia esittävät kuvat ovat arkeologien synagogien lattioista löytämiä mosaiikkisommitelmia ja taide-esineitä noin kahdentuhannen vuoden takaa. Aiheet liittyvät Jerusalemin temppeliin ja esittävät seitsenhaaraista kynttelikköä, sofar-torvea ja liitonarkkia.
1900-luvulla juutalaiset kuvataiteilijat ovat monin tavoin kuvanneet Jerusalemia. Heitä ovat Moshe Lilien, Jakob Steinhard ja Anna Ticho ja Marc Chagall.
Kalliomoskeija tai koko Temppelivuori on ollut Pyhän maan valloitusta seuranneina vuosisatoina miltei ainoa kuvauksen kohde. Ankarassa, Turkissa on Haznedar-moskeijassa tuntemattoman taiteilijan maalaus Muhammedista, joka istuu oletuksen mukaan Kalliomoskeijassa Jerusalemissa. Kolme enkeliä ojentaa hänelle kulhoissa maitoa, hunajaa ja viiniä, joista kulhoista hän valitsee maidolla täytetyn. Jerusalemia kaupunkina ei yleensä näe muslimien maalauksissa, sen sijaan niissä on yleensä vesiallas (hawdh) ja vaakakupit. Toisinaan niissä on vielä arabialainen lisäys paratiisin allas eli kawthar, joka legendan mukaan sisältää erään Eedenin puutarhan läpi virranneen joen vettä. Erään legendan mukaan paratiisin sisäänkäynti on Temppelivuorella pyhän kalliolohkareen vieressä. Vaakakupit symboloivat niin islamissa kuin juutalaisuudessakin uskoa siihen, että tuomiopäivänä Jumala tulee jakamaan tällä paikalla oikeutta koko ismiskunnalle.
Jerusalem on ollut erityisesti 1400-luvulta kristittyjen taiteilijoiden kiinnostuksen kohde, mutta vielä 1800-luvullakaan taidemaalarit eivät matkustaneet paikan päälle maalauksiaan tekemään. Keskiajalla käsite "taivaallinen Jerusalem" oli hyvin keskeinen aihe, jota taiteilijat kuvasivat mielikuvituksensa mukaisesti kotipaikkakunniltaan käsin. Kuvauksissa, jotka esittivät "uutta Jerusalemia", miljöö muistutti usein eurooppalaisia maisemia, saksalaisia tai englantilaisia keskiaikaisia linnoja, eivät maantieteellistä Jerusalemia. Tällaisia esimerkkejä ovat muun muassa Veronesen maalaus "Jeesuksen ristiinnaulitseminen Jerusalemissa" ja Claude Lorrainin maalaus "Kristus ja Magdalena". Italian renessanssityyliset maalaukset kuten Pietro Peruginon "Pyhä Pietari saa Jeesukselta taivaan avaimet" ja Rafaello Sanzion maalaus "Joosefin ja Marian kihlaus" kuvaavat Kalliomoskeijan ympyränmuotoisena rakennuksena ja El Grecon maalaukset sijoittuvat espanjalaiseen maisemaan.
Espanjasta Gironan kaupungin arkistoista on löydetty ilmeisesti 1500-luvun Jerusalemia esittävä maalaus. Sen on tehnyt gironalainen apteekkari Pere Canals. Erikoista maalauksessa on sen kompositio. Taulussa on kaksi päällekkäistä suhteellisen samanlaista muureilla ympäröityä kaupunkia. Tutkijat ovat päätyneet siihen, että maalauksessa on kaksi Jerusalemia, maallinen ja taivaalta Raamatun mukaan laskeutuva taivaallinen pyhä kaupunki.
Kuvataiteilijoita, jotka 1800-luvulla matkustivat Jerusalemiin, olivat muun muassa ranskalainen maalari Filip de Forbin sekä englantilaiset William Bartlet ja David Roberts. Filip de Forbin julkaisi vuonna 1819 realistisen litografia-albumin Jerusalemista. William Bartlet matkusti Jerusalemiin useita kertoja ja oli aikanaan hyvin suosittu Jerusalemin kuvaaja. Hänen työnsä ovat aitoja kuvauksia tuon ajan Jerusalemista, joskin toisinaan hän seurasi mielikuvituksensa polkuja. David Roberts oli hyvin arvostettu Jerusalemin kuvaaja, joka realistisesti pyrki ilmentämään kaupungin arvokasta ilmapiiriä ja saavutti töillään ainakin aavistuksen "taivaallisen Jerusalemin " tunnelmasta.
Jerusalemiin liittyvät kirjoitukset käsittelevät sen tapahtumarikkaan historian eri jaksoja, kuten Davidin Jerusalemin valloitusta, ensimmäistä ja toista temppeliä ja niiden hävitystä, Jeesuksen elämää, kuolemaa ja ylös­nousemusta, muslimien Palestiinan valloitusta ja sen vaikutuksia Jerusalemiin, ristiretkien aikaa ja osmannien valtakautta. Kaupunki on ollut kristillisen, juutalaisen ja islamilaisen kirjallisuuden jatkuva kiinnostuksen kohde. Esimerkkinä mainittakoon laaja talmud- ja midraš-kirjallisuus, kristittyjen pyhiinvaelluskuvaukset ja keskiaikaiset mysteerinäytelmät ja muslimien fadailit.
Monet runoilijat ja proosakirjailijat niin keskiajalla kuin 1900-luvulla inspiroituivat Jerusalemista. Heitä ovat olleet muun muassa Heinrich Heine, Jehuda Halevy, Torquato Tasso, Dante Alighieri ja William Blake. 1900-luvulla Elie Wiesel, Saul Bellow ja Dennis Silk. Jerusalemissa 1900-luvulla syntyneitä ja kasvaneita tai siellä pitkään eläneitä kirjailijoita ovat mm. Shmuel Agnon, Amos Oz, David Shahar ym.
Kaunokirjallisuudessa on monia Jerusalemia käsitteleviä teoksia. Selma Lagerlöf kuvaa romaanissaan "Jerusalem" 1800-luvun lopun kaupunkia ja Nåsin talonpoikien päätöstä muuttaa Jerusalemiin ja heidän vaikeuksistaan siellä. Mark Twain kuvaa sekavin tuntein kirjassaan "Innocents abroad" vierailuaan Jerusalemissa 1867.
Kartografiassa Jerusalemilla oli bysanttilaisella kaudella ja keskiajalla tärkeä asema. Monet huomattavat taiteilijat piirsivät karttoja, jotka olivat siksi taiteellisesti hyvinkin korkeatasoisia ja sisälsivät koristeellisia uskonnollisia aiheita. Jerusalem sijoitettiin yleensä keskelle, mikä kuvasi käsitystä Jerusalemista maailman keskipisteenä. Ensimmäinen tunnettu viittaus Jerusalemista maailman keskipisteenä on toiselta vuosisadalta eaa. Jubilé-kirjassa, jossa Jerusalem on sijoitettu keskelle karttaa ja Jerusalem-nimen alle on kirjoitettu: "Maailman napa".
Jerusalemin kirkot, temppelit ja pyhät paikat ovat historian kuluessa vaihtaneet omistajaa. Moskeijoista on tehty kirkkoja ja kirkoista moskeijoja aina sen mukaan, kuka on määrännyt poliittisesta vallasta. Voimakkain esimerkki on Moorian- eli Temppelivuoren kuuluisa kallionlohkare, jolta paikalta juutalaisen, kristillisen ja islamin uskon mukaan maailman luominen alkoi. Tuo kalliolohkare on nykyisin Kalliomoskeijassa. Perimätiedon mukaan Aadamin syntymä ja hautaus tapahtui tuolla paikalla, ja uskotaan myös, että se oli myös Raamatun kertomuksen mukaisen ensimmäisen murhan tapahtuma­paikka, jossa Kain tappoi veljensä Abelin, vaikka Raamatussa sanotaan vain, että se tapahtui "kedolla".
Moorian vuorella paikka, jossa Jumala tutki, olisiko Abraham valmis uhraamaan poikansa Iisakin katsotaan joidenkin midraš-tekstien mukaan olleen sama kallionlohkare. Kallion "historia" jatkuu raamatullisella tiedolla siitä, että Daavid tiesi paikan pyhyydestä ja osti Toisen Samuelin kirjan 2. Sam. 24:18–25 mukaan jebusilaiselta Aranaulta kallionlohkareen vierestä puintipaikan rakentaakseen siihen alttarin Herralle. Myöhemmin Salomo rakensi samalle paikalle temppelin, jonka babylonialaiset hävittivät vuonna 586. Babylonian pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset rakensivat 70 vuotta myöhemmin toisen temppelin samaan paikkaan. Roomalaisten tuhottua temppelin ja muslimien noustua heidän jälkeensä valtaan erään historiallisen kertomuksen mukaan kalifi Omar saatuaan tietää kallion pyhästä historiasta rakennutti samalle paikalle kalliolohkareen kunniaksi islamilaisen pyhätön, Kalliomoskeijan. Islamilaisen perinteen mukaan Temppelivuoren eli Haram al-Sharifin pyhältä kalliolta Muhammed nousi taivaaseen